29.8.2015

Fragile Subjects - Lapsuudentutkimusta Turussa


Päivitys viime viikon konferenssista on hieman viivästynyt alkaneiden opetuskiireiden takia. Ehkä tästä piakkoin pääsisi taas jatkamaan tutkimukseen liittyvien asioidenkin parissa.

Turun yliopistolla järjestettiin siis 19.-20.8. kaksipäiväinen lapsuudentutkimuskonferenssi Fragile Subjects - Childhood in Literature, Arts and Medicine. Tuo taiteen ja lääketieteen yhdistäminen saattaa ensilukemalta vaikuttaa oudolta, mutta ainakin itse näin linkittymisen heti esimerkiksi kirjallisuus- ja kuvataideterapiaan. Toisaalta konferenssissa ei kokoontunut ainoastaan joukko humanisteja, vaan konferenssi oli varsin poikkitieteellinen: oli sosiologiaa, psykologiaa, lääketiedettä, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä - ja yksi sarjakuvatutkija eli minä. Olo oli kieltämättä hieman irrallinen, vaikka joukkoon kuului myös kuvakirjoja ja pelejä tutkivia kollegoita. Huomasin myös konferenssin avausseremoniassa piirteen, johon en ollut törmännyt spefi- enkä sarjakuvakonferensseissa: valtaosa tutkijoista oli naisia. Lapsuudentutkimus on kuulemma tyypillisesti naisvaltainen tutkimusala, mikä oli hieman hämmentävää, kun on tottunut siihen, että konferensseissa tapaa aika tasapuolisesti miehiä ja naisia.

Minulla oli Alfred Kordelinin säätiön myöntämä matka-apuraha, joka kattoi tämän reissun ja kesäisen Archipelaconin. Vaikka tämä konferenssi ei ollut täysin omaa alaani, odotin tapahtumaa varsin suurella innolla ja valmistauduin esitelmääni keräämällä materiaalia DCML:n ystävällisten ankistien avustuksella.

Konferenssissa oli viisi sessiota, joissa kussakin oli 3-4 paneelia, mikä tarkoitti tätä tyypillistä valinnanvaikeuden ongelmaa. Päädyin kuitenkin etenemään turvallisissa vesissä, mikä tarkoitti lastenkirjallisuuden ja visuaalisen kulttuurin paneeleita ja jätin traumat ja lääketieteen sikseen. Yhden traumaattisia lapsuuksia käsittelevän paneelin päädyin kuitenkin katsomaan ihan vain siksi, josko sillä pääsisin hieman virittäytymään tulevaan hankeprojektiini. (En päässyt, päädyin ajattelemaan liikaa lasten itsemurhia.)

Ensimmäisen päivän esitelmistä odotin eniten Safiullina Alexandrovnan paperia Beatrix Potterin saduista. Otsikko "Tricksters and Criminals in Beatrix Potter's Tales" lupasi paljon, joten pettymys oli sitäkin suurempi, kun esitelmä paljastui lähinnä matemaattisiksi taulukoiksi siitä, miten paljon mitäkin ilmiötä esiintyy Potterin lastenkirjoissa ja miten. Konkreettiset esimerkit jäivät niin lyhyiksi, ettei aiheeseen päässyt oikein sisälle. Ja sitten kuulin Alexandrovnan olevan nimenomaan kirjallisuudentutkija, joten hän ei ota huomioon ollenkaan kuvia. En ymmärtänyt tätä suhtautumista lainkaan: kyllähän sitä olisi melkein pakko reagoida kuviin, jos kerran tutkii kuvitettuja lastensatuja... Ehkä Alexandrovna ottaa kuvat huomioon, jos tekee jatkotutkimusta. Esitelmä pohjautui nimittäin hänen graduunsa.

Professori Marika Nikolajevan keynote
Konferenssin odotetuin anti oli itselleni yksi kolmesta kutsuvieraasta, Cambridgen professori Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja The Magic Code oli omani päälähteitä teoriakirjallisuuden osalta. Varauduin hillittömään akateemiseen fanitukseen, mikä olisi varmaan paisunut yli, jos professori Nikolajeva olisi puhunut vähääkään lastenkirjallisuuden fantasiaan liittyvistä asioista. Nikolajevan keynote-esitelmä oli kuitenkin otsikoitu "Cognitive-Affective Engagement with Disability in Contemporary Young Adult Fiction." Käsitellyt teokset kuulostivat erittäin mielenkiintoisilta, mutta niiden nimet vilahtivat ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa niitä ylös. (Tämän takia Powerpoint on hyvä asia, vink vink.)

Ensimmäisen päivän päätteeksi järjestettiin perinteinen konferenssi-illallinen Hus Lindmanilla, jossa olin käynyt kerran aiemmin PPCS-seminaarin yhteydessä. Konfesenssi-illalliset ovat varsin rentoja ja vapaamuotoisia tapahtumia, vaikka joidenkin (kuten tämän) alussa saattaa olla tervetuliaismaljat ja jonkin tahon tervehdys. Osallistun kuitenkin illallisiin lähes poikkeuksetta, koska niissä A) on usein aivan laittoman hyvää ruokaa, ja B) se on varsin oiva tilaisuus tutustua ihmisiin ja verkostoitua. Fragile Subjects ei tehnyt poikkeusta kummallakaan osastolla. Päädyin muun muassa selittämään amerikkalaiselle kollegalle Muumien mahtavuutta ja mitä suomalaista kannattaa viedä mukanaan tuliaisina (tietenkin niitä Muumeja ja Fazerin suklaata). Tutustuin myös pariin suomalaiseen kollegaan, joista toinen tutkii lasten kuvakirjoja.

Torstaiaamun visuaalista kulttuuria käsittelevä paneeli sisälsi kaksi mielenkiintoista esitelmää: Sanna Quickin musiikkia ja äänimaisemia Pelikaanimies-elokuvassa katsastava paperi sekä Ville Sirkiän esitelmä siitä, miten Pikku Kakkosesta tuttu Nukkumatti-animaatio (Unser Sandmännchen) rakentaa lapsuutta. Siinä oli varsinkin meille suomalaisille melkoinen nostalgiapaukku, jolla kyllä pysyi hereillä aamuyhdeksältä alkaneessa sessiossa.

Sanna Quick ja katsauksen päätelmät
Ville Sirkiä näyttää, miten Nukkumatti vieraili myös Lapissa
Yksi ehdottomasti kiinnostavimpia esitelmiä oli kahvitauon jälkeisessa kirjallisuuspaneelissa ollut, jyväskyläläisen kollegani Susanne Ylösen esitelmä "The Cute Little Monster", jonka aiheena oli lastenkirjallisuuteen hiipinyt ilmiö söpöiksi tehdyistä hirviöistä. Ylönen pohti, mitä tarkoitusta tämä "cutification" palvelee ja onko se enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu ilmiö. Odotan Susannen väitöskirjaa suurella innolla.

Hirmuisen söpöjä hirviöitä Susanne Ylösen esitelmässä.
Oma esitelmäni oli konferenssin viimeisessä sessiossa, jossa käsiteltiin lapsia visuaalisissa kulttuureissa. Session paikka oli sinänsä konferenssin järjestäjiltä aika fiksusta valittu, sillä tuohon aikaan iltapäivästä (ja koko konferenssista) porukka alkaa yleisesti olla melko nuutunutta. Kun on vuorossa neljän esitelmän putki, on hyvä olla visuaalista materiaalia, johon yleisö voi kiinnittää huomionsa. Ainakin pysyivät hereillä.

Visuaaliseen kulttuuriin oli saatu mahdutettua esitelmät valokuvista, Roald Dahlin lastenkirjoista, sarjakuvista ja videopeleistä. Sanna Lehtonen piti päivitetyn version Archipelaconin akateemisessa osiossa pitämästään esitelmästä, joka koski Child of Light -videopelin arvosteluja ja vastaanottoa. Natalia Kokoshnikovan esitelmässä kiinnostavaa oli se, miten kuva ja teksti toimivat Dahlin kirjoissa erottamattomina: kirjailija itse tekee käsikirjoitusvaiheessa suunnitelmia siitä, mitkä kohdat hän haluaa näyttää kuvina, ja jättää näin ollen tekstin kokonaan pois. Hänen vakiokuvittajalleen Quentin Blakelle jää sitten työ kuvata Dahlin visiot.

Oma esitelmäni otsikko oli "From Brats to Woodchucks: The Representation of Huey, Dewey and Louie in Disney Comics." Puhuin siis siitä, miten ankanpoikien kuvaus on muuttunut Al Taliaferron kuvittamasta ensiesiintymisestä tähän päivään. Esimerkkejä hain Taliaferron lisäksi tietenkin Barksilta ja Rosalta. Minulla oli valtavasti materiaalia ja koko konferenssin ajan keksin uusia, täydentäviä asioita, jotka piti ottaa huomioon, kuten eri aikakausien kulttuurinen konteksti eli muun muassa Comics Code ja miten 1950-luvulla suhtauduttiin lapsiin ja sarjakuviin. Jouduin karsimaan huikeasti materiaalia ja esimerkkejä pois ja pelkäsin, etten sittenkään ehdi puhua kaikesta siitä, mitä olisin halunnut. Kokonaisuudessaan esitelmä meni kuitenkin varsin mukavasti, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että yleisössä oli - kukas muu kuin - itse Maria Nikolajeva.

Sain paljon kysymyksiä ja kommentteja, vakioina tietenkin "miksi Aku on niin suosittu", mutta myös uusia ja tärkeitä huomioita siitä, miksi Tupu, Hupu ja Lupu ovat nimenomaan sukulaispoikia, eivätkä Akun omia poikia, ja että miten ankanpoikien syntyaika ja tämän ajan perhekäsitys voivat vaikuttaa asiaan omalla tavallaan.
Kun kahden tunnin mittainen paneeli oli ohi, paneelia vetänyt David Linton totesi meille, että tämä oli ehdottomasti konferenssin paras sessio. Se ainakin lämmitti mieltä.

Toivottavasti konferenssin järjestäjät suunnittelevat julkaisun tekemistä. Jos eivät, haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa esitelmäni pohjalta laajemman artikkelin.
 
Esitelmää odotellessa ollaan aina vähän jännän äärellä.
Kaksipäiväinen konferenssi oli kaikin puolin varsin onnistunut paketti. Konferenssin hintaan kuuluneet lounaat Upseerikerholla olivat maittava ja kahvitauot ansaitsevat erityiskiitosta pituudellaan (puolessa tunnissa ehtii sekä juoda kupposen että seurustella ja siirtyä seuraavaan saliin) ja kerrassaan herkullisilla pullillaan.
Sain uusia tuttavuuksia ja pääsin kiittämään professori Nikolajevaa hänen väitöskirjastaan. Tämä nolona tokaisi, että lue jotain tuoreempaa, mistä ymmärsin, että jokainen tutkija etenee urallaan jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että menneisyyden tutkimukset alkavat tuntua perusteluiltaan ja tulkinnoiltaan vanhoilta ja noloilta. 

En ehtinyt jäädä pitkään seurustelemaan konferenssin päätyttyä viiden jälkeen, kun piti ehtiä kuuden junalla kohti Jyväskylää. Turusta jäi hyvä mieli, kuten aina. Ja kohtahan sinne pitää lähteä taas takaisin...

18.8.2015

Aku Ankka - keskivertoamerikkalainen?

Tilasin Peter Schilling Juniorin teoksen Carl Barks' Duck. Average Americanin (2014) tässä loppukeväästä Adlibriksestä. Hinta ei ollut kallis ja mikä tahansa Disneyn sarjakuvista kertova tietokirja on aina luksusta. Niitä on olemassa aivan liian vähän. Lukaisin sen nyt junassa matkalla Turkuun (nimenomaan lukaisin - sivuja on kokonaisuudessaan 122, josta 10 on lähteitä ja liitteitä) ja ajattelin sanoa siitä muutaman sanan. Ankkalinnan Pamaus jo kommentoi teosta aiemmin blogissaan ja tein itsekin samoja huomioita. Seuraavassa omia havaintojani ja mielipiteitäni sekä fanin että tutkijan näkökulmasta.

Schilling kertoo heti johdantoluvussa, että kyseessä on fanin tekemä arvostelu, johon hän on koonnut omia lempitarinoitaan. Hänen pyrkimyksensä on vakuuttaa satunnainen lukija Disney-sarjakuvien ja eritoten Carl Barksin sarjakuvien sisällöllisestä laadusta ja tarinoiden merkityksellisyydestä. Tieteellistä teosta on turha odottaa ja tässä suhteessa ainakin itse olin hieman pettynyt. En nyt välttämättä odottanut tieteelliselle tekstille ominaista lähdeviitekäytäntöä, mutta olisin toivonut hieman lähdekritiikkiä, lisää argumentointia ihan pätevien sarjakuva-analyysien pohjalta ja jonkinlaista tulkintaa tehdyistä huomioista.

Teos koostuu kirjan pituuteen nähden yllättävän mittavasta ja kirjoittajan faniuden historiasta kertovasta johdannosta sekä seitsemästä luvusta, joissa Schilling esittelee Barksin sarjakuvien parhaimmistoa (omasta näkökulmastaan). Huomion kohteena ovat muun muassa sellaiset klassikot kuin "Lost in the Andes", "The Guilded Man" ja "The Golden Helmet". Kuten kansikuvasta voi päätellä, Schillingin lempihahmo on ehdottomasti Aku Ankka, minkä pohjalta analysoitavat sarjakuvatkin on valittu. Kuten Ankkalinnan Pamauksen blogimerkintä toteaa, Schilling näkee Akun eräänlaisena "näyttelijänä", joka sujahtaa rooleihinsa eli eri ammatteihin yhtä helposti kuin kulta-ajan Hollywood-näyttelijät. Schillingin mukaan Barksin parhaimmissa Aku-sarjakuvissa on samanlaista huumoria kuin Laurel & Hardy -komedioissa.

Schilling analysoi myös osuvasti, miksi Aku on useille niin läheinen ja tärkeä hahmo:
Donald fails constantly, to our pleasure, but he succeeds more often that you'd think. Donald does not typically succeed in financially. But he does emerge from many of these stories with his dignity intact and with a spiritual success in the face of economic ruin that is unmatched [- -]. (Schilling 2014, 9.)
Schillingin pointtina on se, että kuten Aku, myös useimmat meistä epäonnistuvat. Tämä tekee Akun lukijan kannalta helposti lähestyttäväksi.
 
Yllättävää kyllä, Schilling vertaa Akua Indiana Jonesin kaltaiseen seikkailijaan, joka kiertää maailmaa nimenomaan seikkailemisen halusta (s. 10). Tämän väitteen tekee hämmentäväksi se, että sekä Spielberg että Lucas ovat molemmat todenneet Barksin Roope Ankan olleen Indiana Jonesin inspiraationa. Tähän liittyy myös se, mikä teoksessa itseäni eniten ärsytti, eli kirjoittajan antipatiat Roope Ankan hahmoa kohtaan. Schillingin erittäin negatiivinen kuva Roopesta tulee parhaiten esille hänen kirjoittamastaan arviosta sarjakuvasta "The Magic Hourglass". Esimerkiksi Barksista huomattavasti tieteellisemmän teoksen kirjoittanut Thomas Andrae kommentoi samaa sarjakuvaa ja toteaa, ettei Roopen hahmo sarjakuvan julkaisuvuonna (1950) vielä ollut kehittynyt sellaiseksi, jona Barks sen myöhemmin näki. (Paljon varhaisen Roopen vihaisuudesta ja ikävistä luonteenpiirteistä siirtyi myöhemmin Kulta-Into Piihin, minkä esimerkiksi Timo Ronkainen on huomioinut Ankkalinnan Pamaukseen 1/2000 kirjoittamassaan Roope-artikkelissa.) Myös ajatus maagisesta tiimalasista Roopen vaurauden syynä tuntuu vieraalta Roopen hahmoa tutkittaessa, vaikkakin Barks piti sarjakuvansa toisistaan erillisinä, episodimaisina teoksina.

Schillingillä on tietenkin oikeus mielipiteeseensä ja vaikka kyseessä on nimenomaan Barksin sarjakuvia analysoiva teos, luen tekstiä vieläkin vahvasti Rosa-silmälasieni läpi, eli kuinka Rosa on tulkinnut Barksin esittämät hahmot. Ja nämä tulkinnat eivät osu ollenkaan yksiin Schillingin huomioiden kanssa, vaikkakin Akun sankaruus ja rooli suhteessa ankanpoikiin tulevatkin hyvin esille. Hyväksyisin kirjoittajan näkemykset paremmin (sekä tutkijana että fanina), mikäli hän perustelisi huomionsa ja ajatuksensa pätevästi. Nyt ne jäävät kirjan fanimaisuuden takia pelkästään mielipiteiksi.

Lähdekritiikki-viittaukseni tarkoitti teoksen johdannossa esiintyvää mainintaa niistä hyvistä Barks-teoksista, jotka Schillingin mukaan ovat enemmän tutkimuksia kuin hänen oma katsauksensa. Näihin Schilling lukee jostain syystä myös Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen, josta olen tässäkin blogissa aiemmin avautunut. Ongelmalliseksi tämän kommentin tekee tietenkin se, etteivät Dorfman & Mattelart tienneet Barksin olemassaolosta pamflettia kirjoittaessaan. Heille Walt Disney oli vastuussa kaikista sarjakuvien sisällöistä. Toiseksi kyseessä ei ole erityisen pätevä tieteellinen tutkimus, kuten olen aiemmin todennut. Dorfmanin ja Mattelartin teoksessa esiintyy varsin mielenkiintoisia luentoja, mutta puuttuvan lähdeviitekäytännön ja lähteinä käytettyjen, Chilessä julkaistujen käännösten perusteella sitä ei voi lukea hyviin kriittisiin julkaisuihin.

Schillingin teos on ihan viihdyttävä ja Barks-fanille sopiva nopea lukupaketti. Mitään uutta ja mullistavaa se ei kuitenkaan tarjoa. Sarjakuvia analysoivat luvut menevät pitkälti tarinoiden referoimiseen ja vaikka sarjakuva-analyysia vähän otetaankin mukaan erityisesti ruutujen kokojen ja hieman sisältöjenkin osalta, tarkempi luenta ja tulkinta puuttuvat kokonaan. Mikä teoksesta myös puuttuu, on kokoava päätäntö, jossa kirjoittaja olisi voinut tehdä hieman yhteenvetoja havainnoistaan. 

Ja jostain syystä tartuin myös sivulla 8 olleeseen lauseen alkuun, jossa puhuttiin Akusta: "Barks created such a believable character..." Barkshan ei tietenkään luonut Akua vaan kehitti Akun hahmoa monipuolisemmaksi. Olisin kustannustoimittajana vaatinut ehdottomasti tuon lauseen tarkentamista väärinkäsitysten välttämiseksi.

15.8.2015

Tutkimuksen välisiä kuulumisia (ja pari kirjaa)

En ole kuukahtanut loman jälkeiseen mystiseen masennustilaan, en! Olen orientoinut itseäni tulevaan lukukauteen kokoustamalla, suunnittelemalla opetusaihioita, markkinoimalla sanataideryhmiäni, pohtimalla sarjakuvakurssin ryhmätyöskentelyä (15 ilmoittautunutta, kun viimeksi tarkastin) ja valmistautumalla ensi viikon konferenssiin varsin tärkeällä tavalla eli suunnittelemalla kuinka pukeutua. (Minulla on hyllyssäni Marjo Kamilan väitöskirja Katsojana ja katsottuna. Opettajan kontrolloitu ulkoasu, jonka jossain paralleelissa ulottuvuudessa olevalla vapaa-ajalla aion lukea ja kirjoittaa sitten ihan oman postauksen aiheesta tutkijan ja opettajan vaatetus vs. fanius ja oma tyyli.)

Ensi viikolla suuntaan Turkuun kansainväliseen Fragile Subjects: Childhood in Literature, Arts and Medicine -konferenssiin puhumaan ankanpoikien muuttuneista kuvauksista ja funktioista Disney-sarjakuvissa. Siellä on valtavan paljon mielenkiintoisia papereita ja tietenkin Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja oli omani päälähteitä. 
Aaa, akateeminen fanituskohtaus! 
Esitelmä on tällä hetkellä vielä työn alla, koska huomasin vasta nyt, miten pyllystä on tehdä tabletilla powerpoint-esitelmää. Sitä hiirtä tässä kaipailen. Joten säädän esitelmäni semivalmiiksi sitten maanantaina työhuoneella, kun tiistaina suuntaan jo Turkkuseen.

Muista kuulumisista sen verran, että Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos ja eräät aktiiviset kollegani järjestävät lokakuun 29.-30. päivinä seminaarin Reconfiguring Human & Non-human: Texts, Images and Beyond. Sain juuri tietää, että oma abstraktini on hyväksytty seminaariin, mistä olen aivan innoissani! Aikomuksenani on pohtia sitä, ovatko Disney-hahmot ihmisiä vai eläimiä ja missä suhteessa. Myös Mikki ja Hessu pyörivät nyt mukana kuvioissa.

Post doc -tutkimukseni ja urani tutkijatohtorina alkaa syyskuun alusta, mutta minulla ei ole vielä mitään haisua, mitä sitten oikeastaan teen. Se selvinnee tässä parin viikon aikana, kunhan kollegani Karoliina Kähmi on väitellyt, mikä tapahtuu itse asiassa huomenna lauantaina! (Tai siis tänään lauantaina, koska postauksen kirjoittaminen venähti näköjään yli puolenyön.) Äärettömän mielenkiintoinen kirjoittamisen oppiaineen väitös siis tulossa. Olen menossa itsekin kuuntelemaan. (Karoliina oli toinen ohjaajani Sanallistaminen luovuusterapioissa -kurssikokonaisuudessa.)

Muuta mainostettavaa?
Keski-Suomen sanataideyhdistys Rapina järjestää ravintolapäivänä 16.8. Sanataidekahvila Sikuriinan yliopiston Seminaarinmäellä, Educa-rakennuksen edessä. Olen siellä keittämässä teetä ja tarjoilemassa herkkuja. Kannattaa piipahtaa satuhetken ääreen nauttimaan vaikkapa Viisikon eväsleipiä, Muumimamman kurpitsapiirakkaa ja kurkun kostukkeeksi Aku Ankan sihijuomaa. 

Ankkatohtoria on jo kyselty kouluttajaksi sarjakuvan saralta kahdelle eri taholla niin nyt syksylle kuin myös keväälle. Pitäisi kouluttaa eri alojen ammattilaisia, mikä on aina jännää. Varsinkin, jos puhuu tuleville opettajille... Kevään projekti on jo varmistunut, syksyn koulutuksesta odotan vielä virallista kommenttia. Elleivät sitten ole unohtaneet koko juttua, kun siitä kesäkuussa jo lähettivät kyselyä.

Ja ettei tämä menisi nyt aivan tylsäksi ja kuvattomaksi, niin tässäpä kevään ja kesän aikana hyllyyn kertyneitä kirjoja. (Määrä ja kirjahylly-aiheisten juttujen päivitystiheys kertoo siitä, miten pienellä budjetilla on tänä vuonna menty.) Kuvassa mukana myös pehmokilpikonnani Hemingway, joka hyväksyy pinon.

Pinosta kirppiksiltä ja divareista olen löytänyt Coelhon Bridan (Coelho on salainen paheeni), Phil & Kaja Foglion hienon Girl Genius -sarjakuvasarjan neljännen osan (pitäisikin ottaa sarja lukuun taas ihan alusta, kun se jäi vuosia sitten kesken) ja Suomen ensimmäisen sarjakuvaväitöksen, Pekka A. Mannisen Vastarinnan välineistön. Se oli hieno löytöhetki tutkijalle. 

Hämmentävistä tavaratalojen tarjouksista on pongattu Ville & Aino Tietäväisen Vain pahaa unta sekä Colin Duriezin Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien. Uutena olen hankkinut George R. R. Martinin Lohikäärmetanssi 2:n ja kirjasarjan ensimmäisen osan englanniksi. Jälkimmäinen oli varattu Martinin nimmarille Archipelacon-reissua varten. Adlibriksestä tilasin myös Gaimania: huikean The Graveyard Bookin ja englanninkielisen satumukaelman The Sleeper and the Spindle, joka yhdistää toisiinsa Lumikin ja Prinsessa Ruususen. Viimeinen tilattu kirja on Peter Schilling Jr.:n Carl Barks' Duck. Average American, joka nyt oli vain pakkohankinta ankkatutkijalle.

Ah - kuvasta puuttuu vielä Stephen Kingin On Writing, jonka luin suomeksi sanataideohjaajakoulutusta varten, innostuin näin King-fanina kovasti, ja päädyin tilaamaan teoksen hyllyyni.

Lahjaksi olen saanut Arturo Perez-Reverten Yhdeksännen portin ystävältäni, joka ei siitä piitannut. Pidin elokuvasta, odotan kirjalta paljon. Ted Bishopin The Social Life of INK oli tosiaan kiitoslahjani SKS:n seminaariesiintymisestä huhtikuulta ja Methods of Critical Discourse Analysis oli kiitos ystävältäni, jonka kirjahyllyä järjestimme kirjastoluokituksen mukaisesti. (Äärimmäisen hauska ja koukuttava projekti. Aion tehdä saman omille tietokirjoilleni joskus hamassa tulevaisuudessa, kun olen rikas ja kuuluisa tutkija ja minulla on valtava kirjastohuone.)

Irvine Welshin Trainspotting löytyi laitoksemme ota ja lue tästä -laatikosta. Esa Sirénin Ilomantsin ritaripartion nappasin kotoa mukaan. Ostin sen aikoinani iskälle isänpäivälahjaksi tietämättä, että siskoillani oli sama mielessä. Kotoa löytyi näitä sitten kaksi kappaletta ja ajattelin ottaa tämän mukaani, koska iskä ei sitä enää ole lukemassa. Osasyynä muistot, osasyynä Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 32.

Olen myös asettanut itselleni henkilökohtaisen haasteen. Aion kirjoittaa pitkästä aikaa proosaa ja nimenomaan novellin. Tavoitteenani on lähettää se Portin novellikilpailuun. Eihän tässä vielä mikään kiire olekaan...