100 suomalaista sarjakuvaa -lukuhaaste

Kirja-Suomi 2017 on esittänyt suomalaisille lukuhaasteen: 100 suomalaista kirjaa vuoden 2017 aikana. Ja näistä tulisi vielä blogatakin. Koska suoritan jo Helmet-kirjastojen lukuhaastetta, päätin muovata tämän haasteen omannäköiseksi. Luen siis vuoden 2017 aikana 100 suomalaista sarjakuvaa.

Omat tarkennukset:
  • sarjakuva voi olla aiemmin luettu
  • tekijän tulee olla suomalainen
  • jos teoksella on useampi tekijä, riittää, että yksi on suomalainen
  • kokonaisen blogimerkinnän sijaan lyhyt kuvaus ja arvio riittävät
  • parhaimmista teoksista pyrin laittamaan kansikuvan näytille
  • lista päivittyy lukujärjestyksessä, mutta teokset listaan aakkosjärjestykseen, koska minulla on obsessio
  • lista päivittyy tälle sivulle haasteen päättymiseen saakka, sitten se siirtyy omaksi blogimerkinnäkseen
  • idean saa vapaasti varastaa omaan käyttöön sopivaksi

100 suomalaista sarjakuvaa (2017)
  1. Ahonen, JP: Villimpi Pohjola: Valomerkki. JP Ahonen on yksi lempitaiteilijoistani. Villimmässä Pohjolassa viehättävät opiskeluelämän arjen kuvaukset, jotka välillä yhdistyvät symbolisiin nörttiviittauksiin. Ja taidehan on tietenkin loistavaa. Viimeisimmässä osassa Rontti ja kumppanit ovat alkaneet aikuistua, perustella tai haaveilla perheestä ja parisuhteista. Tämä olikin ehkä ensimmäinen Villimpi Pohjola, joka lipesi oman elämänvaiheeni ohi. Kun lapset eivät kiinnosta eikä niistä haaveile, lapsiarki sarjakuvassakaan ei uppoa. Se on vähän sääli. Toisaalta moni saa tästä varmaan samaistumisen kohteita - varsinkin, kun Ahonen käsittelee vaikeaa lapsettomuuden tematiikkaa.
  2. Ekebom, Terhi: Uusissa maisemissa. Unenomainen kuvitus yhdistyy tarinaan koko ajan liikkeellä olevasta perheestä, joka pakenee jotain. Perheen poika yrittää ystävystyä, mutta miten kaverit voivat tulla kylään, kun koti on autossa? Timo Teräsahjon novelleihin "Uusissa maisemissa" 1 & 2 perustuva sarjakuva yllättää ja ahdistaa. Nopealukuinen sarjakuva, joka jää mielenperukoille viipyilemään.
  3. Kallio, Pauli & Ahonen, Kyky: Maalaispunkin päiväkirja. Punkin kulta-aika Ratsian näkökulmasta, teinivuodet ja suomalaisen musiikin historia ovat pääosassa tässä omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa. Teos yhdistää tekstimuotoista historiakuvausta sarjakuviin ja onnistuu kertomaan yhden musiikkigenren saapumisen Suomeen omakohtaisesti ja piirien sisältä. Äärimmäisen kiinnostava ja asiantunteva teos, joskin olisin nauttinut vielä enemmän, mikäli myös informatiiviset tekstiosuudet olisi piirretty sarjakuvaksi.
  4. Kallio, Pauli & Nuutinen, Christer: Kramppejä ja nyrjähdyksiä - Ripa ja kadunlakaisijat. Olen ennen tätä lukenut yhden osan Kramppeja ja nyrjähdyksiä. En siitä ole oikein innostunut. Tämän teoksen esipuheessa Esko Valtaoja kertoo sarjan olevan niitä harvoja sarjakuvia, jossa päähenkilöt ikääntyvät ja kehittyvät - tunnetuimpia suomalaisia on tietenkin Tarmo Koiviston Mämmilä. Onhan se poikkeavaa sinänsä, mutta en koe saavani hahmoista irti mitään. Kyseessä voisi olla ikäero tai elämäntilanteeseen vaikuttava samaistumisen puute, mutta toisaalta esim. Anni Nykäsen Mummo toimii loistavasti. Ehkä ongelmani on se, että vertaan Kramppeja koko ajan JP Ahosen Villimpään pohjolaan, joka on hauskempi, (mielestäni) paremmin piirretty ja osuu aina jotenkin olennaisen hermoille? Ehdolla vuoden 2017 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon saajaksi.
  5. Kovács, Kati: Kamileen labyrintti. Vuoden 2017 Sarjakuva-Finlandia-ehdokas on Kovácsille ominainen fantasiakertomus kuuroutuneesta Kamileesta ja perhesuhteista, jotka kietoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla. Kovácsin viiva on jälleen ilmeikäs kuvittaessaan karikatyyrisiä hahmoja ja piirtäessään outoja fantasioita. Mitä enemmän Kovácsia luen, sitä enemmän alan pitää hänen töistään.
  6. Kovács, Kari: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? Vuonna 2011 Sarjakuva-Finlandia-palkinnot saanut (ja jakanut) Kovácsin teos oli pitkään lukematta. Nyt sekin on koettu. Traaginen tarina lapsivaimoksi myydystä Nenianista, joka oppii puhumaan vasta myöhäisellä iällä ja lukemaan sitäkin myöhemmin. Elämä heittelee ja oudot sattumukset kohtelevat Neniania ulkopuolisena. Kovácsille ominainen karikatyyri ja naivistinen, mutta paikoitellen jopa räävitön ote toimivat hyvin erityisesti tunteiden ja symboliikan kuvaamiseen, vaikka en ole vieläkään oppinut pitämään siitä erityisesti.
  7. Kovács, Kati: Silmä ulos. Luonnoskirjatyyliin piirretty päiväkirja ajatuksista, matkustamisesta ja ihmisten tarkkailusta. Mukana lehtileikkeitä, tarinoiden alkioita ja visioita taidenäyttelyyn tulevista teoksista. Pablo Picasson henki on läsnä. Olen suhtautunut aina vähän ristiriitaisesti Kovácsin naivistiseen tyyliin, mutta tässä se jotenkin toimii. Ja pidin omaelämäkerrallisuudesta.
  8. Kukkonen, Janne: Voro - kolmen kuninkaan aarre. Viime vuoden puhutuimpia sarjakuvia. Jos ei ole Sarjakuva-Finlandia-palkinnon TOP10:ssä, ihmettelen syvästi. [Myöhempi kommentti: OLI!] Kukkonen on animaatiotaiteilija, mikä näkyy kerronnassa: ruutujen muotoa ja kuvakulmia käytetään monipuolisesti, hahmojen liike on ilmaisuvoimaista ja tyyli pelkistettyä, mutta toimivaa. Vorona toimiva nuori Lilja haluaa nousta varkaiden killassa seuraavalle tasolle. Mutta kunnianhimossaan hän sotkeutuu itseään suurempien tahojen ja voimien väliseen kamppailuun. Kerrassaan hieno fantasiaseikkailu, jatko-osaa odotellessa. Se, mitä monet ovat kaivanneet teokseen, on värit. Ehkä saamme joskus väritetyn version, itse ainakin sellaista toivoisin. Pakkohankinta myös omaan hyllyyn.
  9. Laitinen, Reetta: Kirjailija ja madame. Tositapahtumiin perustuva sarjakuva kirjailija Olavi Paavolaisen (teoksessa Oskar Pekkala) ja madame Minna Craucherin (Mimi Creutz) suhteesta. Dramaattinen ja traagisen lopun saava rakkaustarina on piirretty aukeaman kokoisiksi episodeiksi, joilla jokaisella on oma otsikkonsa. Episodit eivät etene kronologisessa järjestyksessä, joten ensimmäiset toistakymmentä sivua olivat hieman hämmentäviä, ennen kuin tajusi aikajanan kerroksellisuuden. Teoksen aikakausi, 1920-1930-luku, oli erityisen kiinnostavaa aikaa taiteellisesti.
  10. Lepakkoluola-antologia, koonnut Team Pärvelö. Mukana sellaisia tunnettuja nimiä kuin Hanna-Pirita Lehkonen ja Taina "Myrntai" Koskinen. Antologia käsittelee naisia historiassa ja naisten välisiä suhteita. Fakta, fiktio ja myytit sekoittuvat mukavasti toisiinsa. Sekä tarinallisesti että piirrostyyliltään eniten pidin Tubbsin "Calamity Vs. Annie" -sarjakuvasta, joka käsittelee historiallisten hahmojen, Calamity Janen ja Annie Oakleyn välistä suhdetta. Ainur Elmgrenin "Mielettömässä Bluesissa" oli teknistä taituruutta ja Joiku Rauhalan "Metsänpeiton" viivassa aistillista, kauniin herkkää tunnelmaa. Tällaisissa kokoelmissa taso vaihtelee usein, joten oli mukava, että joukossa oli taitavia tekijöitä.
  11. Moisseinen, Hanneriina: Setit ja partituurit. Häpeällisiä tarinoita. Kokoelma lyhyitä sarjakuvia ihmisten häpeällisistä kertomuksista. Mukana niin seksiä kuin eritteitäkin. Hilpeimmäksi ja koomisimmaksi muodostuu sarjakuva "Elämäni paras hillareissu", jossa kuolemanpelko ja tilannekomiikka yhdistyvät. Moisseisen tausta kuvataiteilijana näkyy ruutujen tunnelmassa ja värimaailmassa. Välillä kerronnan rikkoo skannatut tekstiilit: kirjotut liinat, jotka usein päättävät kerrotun tarinan ja antavat viimeiset sanat. Kokonaan tekstiilikirjonnalla työstetty tarina on kokoelman viimeinen "Tyttö joka näki ponin", mikä sitoo symbolisesti kaikki langanpäät yhteen.
  12. Musturi, Tommi: Suurin piirtein Samuel. Minullahan on Musturia hyllyssäni. Ja olihan tämä laadukkaasti piirretty, visuaalisesti voimakas ja hilpeän postmodernistinen sarjakuvan muotoa kommentoidessaan. Mutta tähän tulee se mutta. Täysin tekstitön sarjakuva oli juonenpuutteessaan älyttömän absurdi ja niin outo, ettei se vaan uponnut. Kai se uppoaa jollekin, kun teos on ehdolla Sarjakuva-Finlandia-palkinnon saajaksi parin viikon päästä. Mutta ei, ei toiminut minulle.
  13. Nieminen, Emmi: Vagina dentata. Parisuhteen ongelmista ja lapsuuden traumoista ammentava sarjakuva. Niemisen viiva on ilmeikästä: tosi ja kuvitelma sekoittuvat groteskeiksi näyiksi. Sarjakuva palauttaa viime hetkillä uskon siihen, että asiat voi oikeasti selvittää rehellisellä keskustelulla. Teoksen kansi antaa vaikutelman, että kyseessä olisi lehtimäinen antologia, jossa on useita tarinoita, vaikka kyseessä on vain yksi laajempi kertomus.
  14. Nykänen, Anni: Mummo 4. Mummon paluu. Tällä kertaa teräsmuori puuttuu Suomen pakolaispolitiikkaan ja ahdistuu vihapuheesta. Samalla hän ehtii paistamaan Kalmolle korvapuusteja ja aloittamaan treenit Mustan Barbaarin kanssa. Nykäsen ruuduissa ja niiden rajoissa on tovejanssonmaisia piirteitä. Ja mummon asennehan on rock.
  15. Rinta-Kanto, Joonas: Fok_It. Lähihistorian ajalta olen löytänyt kaksi hienoa suomalaista sarjakuvaa, jotka eivät kuitenkaan ensilukemalta uponneet. Vasta myöhemmin ymmärsin niiden huumorin nerokkuuden. Toinen näistä on Joonas Rinta-Kannon mainio Fok_It. Tämä albumi on ensimmäinen kokoelma, joka stripeistä on julkaistu. Tyylillisesti se näkyy vielä karheammassa piirrosjäljessä. Myöskään hahmogalleriaan eivät ole vielä vakiintuneet sellaiset tuttavuudet kuten Perjantai-Pingviini tai Säihkyturpa. Mutta viikset. Onhan meillä viikset. Suuri osa stripeistä pyörii viiksien hienouden ympärillä. Myös absurdit kommentit nostavat päätään, mitä arvostan. Rinta-Kanto onnistuu puhuvilla päillä kuvaamaan arjen raadollisuutta ja ihmisten ajatusmaailmaa varsin osuvasti. Näitä luen vielä lisää.  
  16. Sinisalo, Johanna & Mänttäri, Hannu: Tiskivuoro. Jälleen aivan uusi tuttavuus, jonka kaivelin kirjaston laarista. En tiennyt, että lempikirjailijallani on isompikin tausta sarjakuvien käsikirjoittajana. Tiskivuoro on kokoelma sivun mittaisia strippejä, joiden julkaisu aloitettiin Helsingin Ylioppilaslehdessä vuonna 1987. Siitä se siirtyi myöhemmin Uuteen Naiseen. Vaihtuvat eläinhahmot purkavat arkeaan ja ajankohtaisia tapahtumia baaritiskillä. Teos oli samalla historiallinen katsaus erityisesti 1990-luvun Suomeen. Roolipelistrippi herätti varsin paljon hilpeyttä. Toimivaa huumoria.
  17. Takalo, Tiitu: Tuuli ja myrsky. Avoimen feministinen sarjakuva yhteisöstä, jonka jäsenet ovat kyllästyneet olemaan uhreja. Kun yksi naisista raiskataan, muut käyvät kamppailuun väkivaltaa ja pelkoa vastaan. Noloa kyllä, tutustuin Puupäähatun saaneen Takalon teoksiin vasta Sarjakuva-Finlandian saaneen Minä, Mikko ja Annikki -teoksen myötä. Pitäisi lukea enemmänkin, koska Takalon hahmot ovat persoonia ja ilmeikkäitä. Usein sarjakuvapiirtäjien ongelmana on saada useat päähenkilöt erottumaan toisistaan fyysisesti - Takalolla ei ole tätä ongelmaa. Olen myös aivan innoissani hänen tekniikastaan ja viivankäytöstään.
  18. Tikkanen, Petteri: Black Peider: Itse. Miksi en ole lukenut aiemmin Tikkasen Black Peider -hahmon tarinoita? Ainoastaan Vuonna 2014 Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana ollut Armeija on minulle tuttu. Karikatyyrinen hahmo on esiintynyt Rumbassa ja asiantuntevuus musiikin saralla paistaa läpi iloisena kuin Naantalin aurinko. Kerrontaa rytmittävät myös realistiset piirrokset suomalaisen ja kansainvälisen musaskenen hahmoista, musiikkitekniikkanörttiyskohtaukset ja herkulliset kuvaukset keikkapaikoilta. Virkistävä paketti, mukana myös CD.
  19. Tukiainen, Katja: Rusina. Toisin kuin Kovácsin, Tukiaisen naivistiset hahmot ovat jokseenkin viehättäneet minua, vaikka en olekaan häneltä lukenut mitään kokonaista teosta. Tämänkin nappasin mukaani vähän turhan kiireessä. Olisin voinut valita paremminkin, sillä kirjan teema: raskaus, synnytys ja lapsensaannin ilo eivät herätä minussa vastakaikuja. Mustavalkoisesta sarjakuvasta välittyi kuitenkin tekijän innostus ja ilo. Teos voi olla monelle samassa tilanteessa olevalle voimauttava kokemus ja jopa vertaistukea.
  20. Vaalio, Kai: Zombailut - tummaa paahtoa. Luin Vaalion ensimmäisen matkakertomussarjakuvan, kun olin Sarjakuva-Finlandia-palkinnon esiraadissa. En siitä silloin pahemmin perustanut. Omakustanteesta on sittemmin siirrytty Johnny Knigan julkaisemaan, valokuviakin sisältävään sarjakuvaan. Vaalion teoksen parasta antia ovat sen reppureissaajalle tarjoamat matkavinkit. Niitäkin soisi olevan enemmän. Teos pyrkii Madventuresin sarjakuvaversioksi, muttei yllä lähellekään sarjan informatiivisuutta ja asennetta. Siinä on liikaa Juoppohullun päiväkirjamaisia piirteitä, että innostuisin. Vaalion piirtojälki ei myöskään ei ole kehittynyt karikatyyriydessään. Pidin kovasti valokuvista ja matkavinkeistä. En edelleenkään innostunut kauheasta Reissumies-hahmosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti