8.7.2017

Minun huijarisyndroomani

Ekmanin teoksen kannessakin ollaan naamion
takana.
Törmäsin termiin "huijarisyndrooma" vasta viime syksynä, kun tutkijayhdistyksemme alkoi järjestää ohjelmaa aiheesta. Nyt olen itse puhunut siitä kummallakin gradukurssillani opiskelijoille ilmiönä, joka on hyvä tunnistaa itsessä. Perehdyin aiheeseen tarkemmin lukemalla psykologi ja psykoterapeutti Tiina Ekmanin teoksen Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017). Mistä ilmiöstä siis on kyse ja miten se liittyy niin minun kuin monen muunkin ihmisen arkeen?

Huijarisyndrooma (eng. impostor syndrome, impostor phenomenon) on peräisin yhdysvaltalaiselta Pauline Rose Clancelta, joka kehitti termin 1970-luvun lopulla. Clance oli psykologi, terapeutti ja tutkija, ja Ekman nojaa hänen malliinsa esitellessään ilmiötä suomalaisessa kontekstissa. Kyseessä ei ole psyykkinen häiriö tai sairaus, vaan haitallisten ajattelu- ja toimintamallien kokoelma. 

Huijarisyndroomasta (tai -ilmiöstä) kärsivällä henkilöllä on voimakas sisäinen tunne, jonka mukaan hän ei usko osaavansa asioita oikeasti – kaikista onnistumisistaan huolimatta. Hän tuntee olevansa huijari ja odottaa koko ajan muiden huomaavan, miten avuton hän on. Kaikki aiemmat onnistumiset ovat olleet hänen mielestään joko onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Kun huijarisyndroomasta kärsivä henkilö sitten epäonnistuu, se todistaa, ettei hän oikeasti osaa yhtään mitään.

Ekmanin esittämä Huijariajattelun kehä (2017, 54).
Huijarisyndrooma on sukua perfektionismille, itsekriittisyydelle, koville vaatimuksille itseä kohtaan sekä suorittamispakolle. Taustalla on epävarmuus omasta itsestä, minuudesta ja kelpaamisesta. Usein ilmiöön liittyy myös työuupumusta, ahdistusoireita, paniikkiolotilaa tai -kohtauksia ja lievää masennusta. Se on kognitiivisten toimintojen kehä, joka syntyy sopeutumisena uhkaavaksi koettuun ympäristöön. Ekman toteaa, että ilmiö on noussut suomalaisessakin yhteiskunnassa esille nyt 2010-luvulla, koska työelämässä suoriutuminen, itseohjautuvuus ja asiantuntijuus ovat nousseet keskeisiksi arvoiksi. Psyykkiseen hyvinvointiin kiinnitetään töissä entistä enemmän huomiota, joten ilmiötä on alettu tunnistaa laajemmin.

Lisäksi nykyiset ammatti-identiteetit ovat myllerryksessä. Pitäisi tunnistaa oma osaamisensa, kyetä markkinoimaan sitä, olla monipuolinen ja alansa asiantuntija. Eikä se omakaan ala välttämättä riitä, vaan pitäisi olla elinikäinen oppija, joka kykenee toimimaan moniammatillisena osaajana. Projekteihin ja pätkätöihin siirtynyt työnkuva vaatii työntekijältä sopeutumista. Ja jos tuore ammatti-identiteetti on vielä hauras ja epävakaa, ei ihmekään, jos kokee huijaavansa muita.

Suurin osa huijareista on introverttejä, mutta valtaosa heistä toimii kuitenkin sosiaalisissa ammateissa. Clance ja tätä seuranneet tutkijat ovat eritelleen kuusi tyypillistä toimintamallia, joita huijarisyndroomasta kärsivät noudattavat (2017, 2029): 
  1. Työriippuvuus. Ylisuorittaja. Vaikeus irrottautua suorittamisesta. Jatkuva ponnistelu johtaa stressin kehään.
  2. Maaginen ajattelu. Lapsen ajattelumallin kaltainen tapa kuvitella, että voi vaikuttaa todellisuuteen ajatuksen voimalla.
  3. Korostunut vaatimattomuus. (Hyvin suomalainen piirre.) Vetäytyvä ja ujo, hankalaa ottaa vastaan myönteistä palautetta. Kokee ylpeyden ja itsetyytyväisyyden rangaistavaksi.
  4. Sosiaalinen miellyttäminen. Ei koe osaavansa mitään, mutta on niin miellyttävä persoona, tai suoranainen hurmuri, joten saa sen takia hyvää palautetta työstään.
  5. Ylimukautuminen. Toisten tunteiden lukeminen ja ennakointi, toisten tarpeiden tyydyttäminen oman itsen kustannuksella hyväksynnän toivossa.
  6. Imitointi ja matkiminen. Tekee vain saman kuin muutkin, vaikka kykenisi parempaan, ei erotu muista. Hakee tällä sosiaalista hyväksyntää.
Ekman huomauttaa, ettei näitä pidä ottaa kiveen hakattuina faktoina, vaan ne auttavat tunnistamaan haitallisia toimintamalleja. Olin itse 30-vuotias ja päätynyt psykologille tekemään surutyötä isäni kuoleman johdosta, kun psykologi totesi, että taidat olla suorittaja. 
Jonkun piti sanoa se minulle ääneen, ennen kuin osasin tunnistaa piirrettä itsessäni.

Olen aina ollut hyvä koulussa ja nauttinut siitä. Jos seurataan Clancen esittämiä tyypillisiä perhemalleja (s. 4445) huijarisyndrooman taustalla, niin minä olisin se älykkö, jonka oli aina osattava kaikki ja täytettävä ne älykölle asetetut odotukset. (Toinen perhedynamiikkamalli on se "älykön" sisarus, joka ei koskaan voi yltää samalle tasolle kuin sisaruksensa  ainakaan vanhempiensa mielestä.) Minä olin (ja olen yhä) kirjallisesti lahjakas, kielellisesti suuntautunut eikä matematiikkakaan aihettanut ongelmia. Minä opetin luokkatovereilleni niitä haastavampia laskuja ja kohtia jo ala-asteella. 

Yläasteen vedin oikeastaan vasemmalla kädellä. Minua haukuttiin nipoksi, mutta en hyväksynyt nipon määritelmää. Minulle nipo, hikari ja pinko tarkoittivat tyyppiä, jolla ei ollut mitään muuta elämää kuin koulu  pelkkää pänttäystä pänttäyksen perään. Minä luin läksyt hätäiseen sunnuntai-iltapäivänä, kun olin ensin tehnyt kaikkea muuta kivaa. (Ja sitten luokkatoverit kopsivat minulta unohtamansa tehtävät.) Sama meininki jatkui lukiossa. Tein parhaani silloin, kun pidin oppiaineesta. Olisin varmaan pärjännyt pitkässä matematiikassakin, mutta luin mieluummin ranskaa. Koin, etten osannut kuitenkaan fysiikka ja kemiaa, joten en halunnut panostaa niihin. Pakollisista kursseista nappasin kummastakin ysit ja ihmettelin, miksi koe oli ollut niin helppo, jossain oli varmaan ollut virhe.

Ylisuorittaja minussa tuli esille ylioppilaskokeiden aikana. Panostin hullun lailla lyhyeen matematiikkaan, jonka kirjoitin syksyllä. Sain siitä E:n.
Keväällä panostin hullun lailla reaaliin ja sain sen jälkeen stressiperäisen flunssan. Yli 39 asteen kuumeessa hihitellen kirjoitin äidinkielen aineen ja vastasin englannin koekysymyksiin. En hyväksynyt niistä tulleita arvosanoja, koska en voinut saada vahvimmista aineistani huonompia kuin heikoimmastani  matikasta. Korotin kummankin seuraavana syksynä yo-juhlieni jälkeen.

Minä olin se, jonka aineet luettiin ääneen ja jota pyydettiin puhumaan ylioppilasjuhlissa. Minä olin harrastajateatterissa, kirjoittajapiirissä ja keksimässä kaikkea oheistoimintaa. Luin määrättömän määrän kirjoja ja haaveilin kirjailijan urasta. En päässyt yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä, koska lukuintoni lopahti. Pidin välivuoden, joka oli parasta ikinä. 

Yliopistossa huomasin, etten ollutkaan enää se luokkani paras, koska ne kaikki muutkin kirjoittajat ja äidinkielen taitajat olivat tulleet lukemaan kirjallisuutta. (Kahdesta samana vuonna opinnot aloittaneesta miehestä tuli sitten valtakunnallisesti tunnettuja uuden polven runoilijoita.) Huijarisyndroomasta kärsivän tavallinen piirre onkin se "tarve olla erityinen" tai "paras siinä, mitä tekee" ja viimeistään yliopisto tai ammattikorkeakoulu näyttää totuuden  miten vaikeaa on olla paras. (2017, 53). 

Kuva: pixabay.com
Pahimman kolhun sain väitöksen jälkeisenä päivänä, kun arvosanani ei ollutkaan sitä, mitä odotin. Olin siis luokattoman huono, surkea ja olisin voinut aivan hyvin olla kirjoittamatta koko väitöskirjaa. Näin jälkikäteen teosta lukiessani olen kuitenkin ollut hämmentynyt, miten hyvää tekstiä olen tuottanut.

Kirjoittamiseni ja tutkijan urani suhteen olen perfektionisti ja suorittaja. Huijarisyndrooman tunnistin itseni vasta siinä vaiheessa, kun aloin pohtia ammatti-identiteettiäni. Olen opettanut sivutoimisesti vuodesta 2011 lähtien, mutta ahdistun aina, kun minun pitäisi puhua opettajan asiantuntijuudestani. Enhän minä oikeasti osaa mitään, eihän minulla ole edes alan pätevyyttä. Koska en ole opiskellut opettajaksi, koen olevani huijari. Ei minusta opettajaa pitänyt tulla. Kyllä joku kohta huomaa, että olen väärässä paikassa.

Yliopistopedagogisissa opinnoissa minulle todettiin, että et sinä niillä papereilla ketään opeta. Mutta se paperi toisi sen varmuuden siitä, että minulla on koulutus, joten minun on ollut pakko oppia edes jotain. Vaikka olen saanut valtavan hyvää palautetta kursseistani, koen silti olevani vajavainen, puutteellinen ja huijaavani kaikkia sillä, että satun olemaan luokan edessä ihan hauska ja luonnollinen. Gradukursseja aloitellessani se iski: kyllähän minä taidan kärsiä tästä huijarisyndroomasta.

Ekmanin teos on nopealukuinen ja esittelee huijarisyndrooman ilmiönä neljän haastateltavan kautta. Koska hän ei onnistunut saamaan yhtään miestä kommentoimaan asiaa, esiteltyjä seikkoja ei voida suoraan yleistää koskemaan laajempaa otosta. Mutta haastateltavien vastauksista voi tunnistaa monia yhteneväisyyksiä.

Luvuissa 8 ja 9 teos menee self-help-osaston puolelle ja tarjoaa useita harjoituksia, joilla huonoista ajatusmalleista voi yrittää päästä eroon. Itselleni kolahtivat erityisesti ylisuorittamisen estäminen ja oppiminen sanomaan ei. Teoksen lopussa on lisäksi Pauline Rose Clancen (1985) kyselylomake huijariajattelun tunnistamiseen. Sain siitä 69 pistettä. 60–80 pistettä tarkoittaa usein huijariajattelua.

Uskon, että yliopistopedagogisten opintojen suorittaminen on helpottanut asiaa. Edellisenä lukuvuonna kävin opettamassa AMK:ssa yhtä kurssia tuleville opettajille, jotka pöyristyivät, kun en ole päässyt vielä opeopintoihin. Näillä taidoilla.
Nyt aloitan syksyllä ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Toivon sillä pääseväni eroon (tai ainakin vähentäväni tuskailuja) omasta huijarisyndroomastani. Enhän enää huijaa, kun olen ihan oikea ope?

Laitan tähän vielä loppukevennyksen. Huijarisyndrooma tai huijari-ilmiö ei ole pelkästään tavallisten työntekijöiden ja opiskelijoiden ongelma, vaan siitä kärsivät myös monet muut. Kun luin tämän Neil Gaimanin tarinan hänen huijarisyndroomastaan, sain siitä omalleni huimasti perspektiiviä. Lue se. Totea, että olet oikeasti hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti