24.7.2016

Laajavuoren seikkailupuisto - korkeanpaikankammoa siedättämässä

Jänskättää ihan sikana, mutta tsemppi on kova.
Elämys on viime vuosina ollut kova sana. Ihmiset hakevat lomaltaan elämyksiä ja ostavat niitä myös lahjaksi materiaalin sijaan. Vaikka tunnustan olevani materialisti (kirjoja ei ole koskaan liikaa), haluan aina kokeilla myös jotain elämyksellistä. Ja tällä kertaa hieman masokistista.

Kun Tupu, yksi parhaista ystävistäni tuli kylään, ehdotin, että testataan Laajavuoren seikkailupuisto. Vuonna 2014 Laajavuoren hiihtokeskuksen alueelle avattu metsäinen kiipeily- ja köysirata laajentui alkukesästä eturinteen yläpuolella sijaitsevaksi tolppapuistoksi. Ja tänne tämänkin korkeanpaikankammoisen piti lähteä pelleilemään. Tupu innostui myös heti (vaikka ei itsekään korkeita paikkoja rakasta), joten suuntasimme tiistaina 19.7. Laajikseen.

Seikkailupuiston lipun hinta vaihtelee seikkailijan pituuden mukaan - yli 140 cm:n mittaisille se on 25 €, jolla voi kiipeillä puistossa kolmen tunnin ajan. Lippujen tarkemmat hinnat löytyvät nettisivuilta. Opiskelijoiden kannattaa muistaa kysyä alennusta! Lisäksi puiston alueelle saa tulla vapaasti hengaamaan (etsimään mustikoita tai vaikka niitä Pokémoneja) ilmaiseksi. Meidän virallinen valokuvaajamme Taina oli orastavassa flunssassa eikä siksi osallistunut kiipeilyyn, mutta pääsi silti olemaan hengessä mukana.

Haluan myös korostaa hanskoja. Ne kannattaa olla. Jos kotoa ei löydy remppa- tai puutarhahanskoja, niitä voi ostaa paikan päältä (3 €). Ehdoton apuväline, kun pitää kiipeillä, vetää itseään köydestä eteenpäin tai muuten vaan suojata kämmeniään. Näin yhden kaksikon kiipeilemässä ilmän hanskoja ja oli kuulemma jo tikkuja kämmenissä...

Asukin kannattaa olla rento. Pihkaa emme vaatteisiimme saaneet, mutta hiki siellä tulee. Porukka kiipeili reittejä pitkin ihan täysissä sporttikamppeissa. Lämmin sää mahdollisti teepaidat ja caprit, mutta syksymmällä pitkähihaiset voivat olla pop. Nekin suojaavat hyvin, nimimerkillä oikean hauiksen sisäsyrjässä sentin kokoinen vekki, josta nahat kuoriutuivat pois...

Aluksi kevyttä harjoittelua - turvaköysi tutuksi.
Ennen puistoonpääsyä täytyy lukea ja allekirjoittaa sopimuskaavake, jolla ottaa toimistaan vastuun ja sitoutuu noudattamaan puiston sääntöjä. Samalla vanhemmat ovat vastuussa alaikäisestä jälkikasvustaan. Hauskaa saa pitää, mutta pelleillä ei saa. Turvallisuusasioissa ollaankin tarkkoina. Pääsymaksun maksettuaan saa kypärän ja turvavaljaat, joiden kiinnittämisessä henkilökunta neuvoo ja avustaa tarpeen mukaan. Turvavaljaissa on kiinni turvaköysi, josta tulee uusi ystäväsi. Henkilökunta opastaa pihalla ensimmäisellä harjoitusradalla, miten turvaköyden mekanismi toimii ja miten sitä liikutellaan ja käännellään stoppien kohdalla tai jos haluaa laskea nopeamman kaverin ohitse ohituspaikoilla. (Turvaköyden kiinnitysmekanismi oli kuin minikokoinen Thorin vasara, nörtin huomioita.com.)

Aloitimme tolppapuiston helpommasta (ja matalammasta) radasta, koska kaikki oli niin jännää ja uutta ja korkeat paikat ahdistivat. Emme kuitenkaan olleet ainoita korkean paikan jännittäjiä - meidänkin edellämme olevat huutelivat kovaan ääneen, miten korkealla ollaan. Tolppapuiston tarkkoja korkeuksia en tähän hätään muista eikä niitä ole vielä päivitetty puiston nettisivuille.

Sitten päästiin itse asiaan eli tolppapuistoon.
"Yhä ylös yrittää..."
Ei jumpe, en tasan liiku mihinkään!
Ensimmäinen oikea liuku. Ahistaa.
Voi APUA!
Puolivälissä se alkoikin käydä yllättävän kivaksi...
Korkeuksissa.
Ensimmäinen etappi takana ja adrenaliini jyllää.
Tolppapuiston reitti vie suoraan metsässä sijaitsevan seikkailupuiston alkupäässä oleville rappusille. Huomasimme, että tolppapuisto on itse asiassa paljon jännempi, vaikkakaan ei fyysisesti niin raskas. Jännempi siinä mielessä, että siinä ei ole lainkaan puita ympärillä, joten tolppien korkeuden hahmottaa paljon selkeämmin. Lisäksi tolppapuiston radat ovat kahdessa kerroksessa: jos samalla tolpalla on porukkaa kummassakin tasossa, tolppa heiluu melko paljon. (Tasoilla ei saa olla kuin maksimissaan kolme henkilöä kerrallaan turvallisuussyistä.)

Seikkailupuistossa metsän puolella on viisi rataa, harjoittelurata ja uusin junnurata, joka on suunnattu alle 140 cm:n mittaisille seikkailijoille. Radat päättyvät ja alkavat samasta kohdasta, jossa on aina vähintään yksi valvoja paikalla. Lisäksi hänellä on myynnissä limsaa ja muuta juotavaa, mikä oli tervetullutta. 2,50 euron hintaisen juomalipun voi lunastaa jo kassalla pääsylipun ohessa.

Viisi rataa on numeroitu vaikeustason mukaan. Ykkönen on junnuille, kakkonen (Löytöretki) helpoin ja matalin reitti, kolmonen sopii koko perheelle, nelonen on jo haastavampi ja vitonen sportti - selvästi fyysisesti rankin. Yrittivät sitä meillekin tarjota, mutta radan osuudet näyttivät vierestä katsottuna niin pahoilta, ettemme edes harkinneet sitä. Nelos- ja vitosradat ovat vain 140-senttisille ja sitä pitemmille, mutta eivät siis pelkästään aikuisille. Kyllä siellä lapsetkin menivät ihan innoissaan haastavinta reittiä ja me katselimme vierestä, että miten ihmeessä.

Aloitimme kolmosradalta ja otimme sitten helpomman kakkosradan. Minä vedin vielä lopuksi yksin nelosen ja olin sen jälkeen niin maitohapoilla, että oli ihan hyvä aika suunnata pois.

Metsäreiteillä pahin jännitys oli jo tiessään, kun leikittiin Tarzania.
Ja ihan vähän vain mieleen tuli mm. Gladiaattorit...
I am Ninja Warrior!
Kolmosreitin loppuaskelmat.
Uudestaan!
Tässä vaiheessa siirryttiin kakkosreitille. Fiilis oli huikea ja korkeanpaikankammo huomattavan matalampi kuin lähtötilanteessa.

Sirous oli hommasta kaukana...
Turvaköysi oli paras kaverini.
Verkossa.
Lautaillen. Tämä päätyi melkein naama edellä pehmusteisiin.
Yllä oleva kuva on jo nelosreitiltä nimeltä Seikkailu. Ja sitä se olikin. Hiki virtasi ja lihakset joutuivat töihin ihan oikeasti. Välillä piti pysähtyä miettimään, että mikä on paras taktiikka siirtyä eteenpäin.

Vielä pelleilyttää...
... kunnes päästiin tähän.
Mitä ****a minä teen täällä?
Ja näissä korkeuksissa?
Helpottava liuku
Tässä vaiheessa korkeus ei oikein enää tuntunut missään.
Lopulta palasimme portaita alas takaisin tolppapuistoon, jossa oli myös paluureitti aivan Gasthaus Laajiksen takapihalle. Tällä kertaa otimme korkeamman reitin ja ihailimme maisemia pitkän liu'un aikana.

Hyvä me, hyvä meidän joukkue!
Onnelliset seikkailijat ja Thorin vasarat - ei kun siis turvaköydet.
Meillä meni aika tarkalleen se kolme tuntia varusteiden vuokraamisesta paluuseen. Fiilis oli huikea: korkeanpaikankammoa oli siedätetty niin, ettei enää julkisilla paikoilla nolota. Kiipeily oli älyttömän kivaa, seura hyvää ja olo oli sellainen, että oli oikeasti tehnytkin jotain. Vaikka hauiksesta lähti nahka (molemmilta) ja paikat olivat mustelmilla ja varsin kipeitä seuraavana päivänä, menisin heti uudestaan. Mutta ehkä vasta ensi kesänä.

Loppuun vielä epäselvä video tolppapuiston laskusta, jossa tarkkaavaisimmat katsojat voivat nähdä, miten Katja menee pää edellä pehmusteisiin. Älkää tehkö näin. Piti mennä korjaamaan aurinkolasien sangat seuraavana päivänä.

video

Kiitos Tupulle ihanasta seurasta ja kiitos Tainalle kuvaamisesta!



20.7.2016

2 nyyppää Animeconissa

Animecon - ohjelma, ranneke ja paikkaliput.
Animecon saapui tänä kesänä Jyväskylään Kuopion sijaan. Loistava syy lähteä sivistämään itseään mangan (ja animen) osalta. (Melkein voisi määritellä viikonlopun työkeikaksi, jollei oteta huomioon lomaa ja sitä, etten tehnyt conissa mitään oikeita työhommia.) Satuin mainitsemaan asiasta siskolleni, joka innostui myös. Läpästä lähtenyt juttu muuttui molemmille usean tunnin pukuprojektiksi. Olin suunnitellut omaa cosplay-asuani jo Finnconiin, mutta aikatauluongelmien (mm. puuttuvien maihareiden) takia siirsin cossini suosiolla Animeconiin. Lisäpaineita aiheutti siskoni into oman pukunsa suhteen - hän kun on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija ja minä vain säädän jotain pientä...

(Kummankaan puku ei liittynyt mangaan, animeen tai peleihin, mutta conin teemana oli vaihtoehtoinen todellisuus, joten siinä mielessä mentiin melkein sen mukaisesti. Kuvia alla. Oma cosplay-postaus projektin etenemisestä ja kustannuksista seurannee myöhemmin. Kenties.)

Vietimme siis lauantain ja sunnuntain 9.-10.7. Paviljongin toisessa todellisuudessa ihastellen upeita asuja ja tyylikkäitä cosseja. Siskoni oli ensimmäistä kertaa conissa ja minä ensimmäistä kertaa Animeconissa, joka oli pelkkä Animecon - edellinen anime- ja mangaharrastajien tapahtuma, jossa pyörähdin oli viimeinen yhdistetty Finncon / Animecon 2011. Oli siis loistava aika katsastaa tapahtuma uudelleen. Vaikka olen Finnconin vakiovieras ja viihdyn Ropeconissakin suht säännöllisesti, manga- ja animetapahtumat tuntuvat eroavan edellä mainituista usealla saralla.

Ensinnäkin ikäjakauma: tunsin Animeconissa itseni vanhaksi, vaikka väkeä olikin kaiken ikäistä. Valtaosa oli kuitenkin alle parikymppisiä, joten verrattuna esim. Finnconiin paljon nuorempaa sakkia. Kaikista mukavinta oli seurata esiteinien vanhempia, jotka selvästi tutustuivat jälkikasvunsa harrastukseen. Onhan se ihan hyvä tietää, mitä se nuoriso nykyisin lukee ja katsoo.

Toisekseen pukuilu: se cossien määrä pani pään pyörälle! Finncon tietenkin mainostaa itseään kirjallisuustapahtumana, mutta sielläkin näkee erilaisia pukuja - erityisesti launtaina, joka on naamiaispäivä. Ropeconissa voi törmätä sekä kuunatseihin että sormusaaveisiin, mutta Animecon - se on jo oikeasti cosplay-tapahtuma. "Tavallisissa" arkiasuissa kulkevat vieraat tuntuivat välillä olevan vähemmistönä, mikä oli erittäin virkistävää vaihtelua.

Pientä jonotusta rannekkeenvaihtopisteeseen. Onneksi
jono liikkui.
Kolmannekseen: jonotus. Olen jonottanut jokusen kerran Ropeconiin sisäänpääsyä ennen kuin keksin, että voisin osallistua ohjelman järjestämiseen. Mutta siitä huolimatta Animeconin jonot olivat hillittömiä. Tästä huolimatta jonot liikkuivat (silloin kuin ne liikkuivat). Meidän ei tarvinnut jonottaa rannekkeitamme kovin kauaa.

Neljännekseen: ratkaisu jonotukseen eli paikkaliput. Ettei kaikkien tarvitsisi seistä suosittujen ohjelmanumeroiden pitkissä jonoissa, jotka parhaimmillaan ulottuivat Paviljongin auditorion portaita ylös kolmanteen kerrokseen ja sieltä taas mutkan kautta portaita alas ensimmäiseen kerrokseen, Animeconissa on paikkalippusysteemi. Voit siis piipahtaa saman päivän aamuna hakemaan lipputiskiltä paikkalippusi siihen suosittuun esitykseen, joka oli ohjelmalehtisessä merkitty paikkalipun kuvalla. Näihin kuuluivat cosplay-kisat, kunniavieras Animenzin pianokonsertti sekä Pokémon-musikaali Valitsen sinut! Homma toimi. Näin kenenkään ei tarvinnut seistä jonossa, koska oma paikka oli juuri siellä lippuun merkityllä paikalla odottamassa.

Kahden päivän lippu maksoi 20 € ja ne myytiin loppuun ennen tapahtuman alkua. Ohjelmassa oli kunniavieraita, cosplay-kilpailuja, esitelmiä, pelejä, managakirjasto, erilaisia työpajoja, konsertti, Pokemon-musikaali ja paljon muuta. Aloitimme siskon kanssa hakemalla liput musikaaliin ja jonottamalla yläkerran kuvauspalveluun, jossa etuajo-oikeus oli tietenkin cosplay-kisaajilla. Vaikka omaa vuoroa pitikin tämän takia jonottaa hieman normaalia kauemmin, näimme kuitenkin lähietäisyydeltä hienoja pukuprojekteja. Omat kuvamme halusimme ottaa mahdollisimman nopsaan, sillä cossini alkoi hajoilla jo bussimatkalla. Kontaktiliima ei jaksanut kannatella moottorinlämmitysputkeen kiinnitettyä pesukoneen poistoletkua... (Saimme jo ideoita paketin parantamiseen - ehkä asuni on vielä pelastettavissa.)

KK (FreakAngels-sarjakuva)
Lämmittelin virallista kuvaajaa odotellessa.
Sari räpsäisi ihan hyvän otoksen.
Howleen (Monster High) Kuva: Santtu Pajukangas






















Ensimmäinen oikea ohjelma, johon osallistuimme, oli Aaron MacRöndelin esitelmä "Alfred J. Kwak: Satiirista elämää Vesimaassa". Olin arponut pitkään sen ja yksilöcosplay-kisan välillä ja päätynyt esitelmään ihan vain siksi, että esitelmän tarkoitus oli syventyä muun muassa sarjan historia- ja kulttuuriviittauksiin. Ajattelin sen tuovan jotain uutta lapsuuden lempisarjaani ja tarjoavan jotain näkemystä tutkimukseni tueksi.

Olisi pitänyt mennä cosplaykisaan.

En tiedä, haluanko ruotia aivan kaikkia niitä seikkoja, joita esitelmässä oli pielessä (omalla vajaan seitsemän vuoden coniesitelmänpitäjäkokemuksellani), mutta en ollut ainoa, joka kiemurteli penkillään epämukavuudesta. Ainakin se kannattaisi muistaa, että jos haluaa puhua aiheesta, josta valtaosalla yleisöstä on jonkilainen muisto ja kokemus, pitäisi siihen syventyä paljon tarkemmin kuin ottaa pelkkä pintaraapaisu ja luettelo esimerkeistä, joilla sarja viittaa Hitleriin tai apartheidiin - eiköhän ne ole tavan katsojallekin aika selviä. Kannattaisi myös puhua esitelmä kotona läpi, että se olisi edes jotain annetun ajan suuntaan. 45 minuutin esitelmä oli nyt esitelty kahdessakymmenessä minuutissa ja sitten ihmeteltiin, olisiko jollain jotain kysymyksiä tai kommentteja. Esitelmän rakenteeseen voisi myös kiinnittää huomiota, että se olisi jokseenkin looginen. Hahmoesittelyt ovat aina ookoo. Ja jos haluaa käyttää sellaisia harvinaisia termejä kuten metafiktio, ne kannattaa heti alkuun selittää yleisölle. Oli pakko avata suuni täydentääkseni termin merkitystä.

Korppi on oikeus! Visuaalisen tason historiallisia viittauksia Alfred-luennolla.
Ja kun esitelmäpaikkana on sellainen tilaisuus kuin Animecon, kannattaa tarkkaan miettiä, aikooko heittää sitä omasta mielestä niin hauskaa homo-läppää siihen Michael Ducksonin yhteyteen... Siihen jo yleisökin reagoi negatiivisesti.

Ehkä voisin jonnekin coniin pykäistä esitelmän siitä, mitä esitelmänpidossa kannattaa ottaa huomioon...

Purimme esitelmäangstiamme ravintola Fanerin wokkilounaalla, jonka hintaan kuului kivasti myös kahvi/tee ja minidonitsi, mistä ei mainittu erikseen ohjelmalehtisessä. Positiivinen yllätys! Lounaan jälkeen katsastimme lisää myyntipöytiä ja sitten oli odotetun Pokémon-musikaalin aika. Valitsen sinut! oli yksi odotetuimpia ohjelmia, minkä jouduimme valitettavasti sitten jättämään kesken ja poistumaan väliajalla. Värillinen piilari oli kaihertanut vasenta silmääni koko aamupäivän ja iltapäivällä kaiherrus muuttui sellaiseksi, etten saanut enää pidettyä silmääkään kunnolla auki. Musikaalista ja conista nauttiminen tyssäsi lauantain osalta siihen. Silmä oli ärtynyt ja turvoksissa pitkään - syynä todennäköisesti piilarin alla ollut roska, koska oikea silmä ei ollut piilarista millänsäkään.
Pokémon-musikaalin herkkiä hetkiä: Red ja Pikachu.
Tanssi ja laulu toimivat varsin ansiokkaasti. Kuva: Sari Kontturi
Harmi hellitti onneksi sillä, että musikaali tullaan myöhemmin näyttämään myös projektin YouTube-kanavalla. (Sekä sillä, että huomasin sen olevan myös Ropeconin ohjelmassa!) Musikaalista voisin kehua toimivaa koreografiaa ja hienoa projektorin käyttöä juonen kuljetuksessa. Lisäksi oli ihanaa huomata, että lempi-Pokémonillani Bulbasaurilla oli aivan loistava meininki ja asenne! Ehkä Bulbiskin pääsee väliajan jälkeen tositoimiin.

Sunnuntaina silmäni oli jo hieman rauhoittunut, mutta jätimme cossit suosiolla kotiin - myös siksi, että heitin siskoni kesken ohjelman bussiasemalle. Aloitimme päivän coniohjelman Muumi-esitelmällä "Tanoshii Mumin ikka: Bogen Nikki eli miksi tässä Muumissa kaikki on rikki?", joka nimihirviöstä huolimatta oli varsin kiinnostava ja rakenteeltaan onnistunut verrattuna edellispäivän Alfrediin. Esitelmä esitteli niitä 25:ttä Muumi-jaksoa, joita Suomen televisiossa harvemmin esitetään: juuri niitä, joiden piirrosjälki on "heikompi" ja Muumit seikkailevat aikakoneen avulla ties sun missä epämuumimaisessa paikassa.

Hattivatit valtasivat Bogen Nikki -Muumitunnarin.
Esitelmän pitäjät olivat huomioineet, että näissä 25:ssä jaksossa, jotka esimerkiksi Japanissa muodostavat ihan oman erillisen sarjansa, myös hahmojen persoonallisuudet ovat muuttuneet. Pikku Myy valehtelee, Muumipeikko on nössö mammanpoika, Muumipapasta on sukeutunut Niiskun veroinen rakentelija ja Nuuskamuikkunen... voi Muikkusta.

Näin lempihahmon persoonallisuus voidaan pilata.
Aina niin filosofisesta ja fiksusta Muikkusesta on sukeutunut jokseenkin typeränoloinen hahmo. (Tekijöiden kehittämät nimimukaelmat aiheuttivat suurta hupia.) Nyt kun olen lukenut Toven ja Lars Janssonin alkuperäiset Muumi-sarjakuvat, voisi nämäkin jaksot katsoa läpi, sillä niissä saattaa olla suoria viittauksia sarjakuviin - vaikka ne eivät animaation faneista oikeilta Muumeilta tuntuisikaan.

Muumeista hyppäsimme suoraan huikeaan jonoon, joka johti Auditoriossa esitettävään AMV-kisaan. Päätimme katsoa, mistä oli kyse ja idea selvisi melko nopeasti: AMV oli lyhennys Anime Music Videosta. Valittuun taustamusiikkiin oli leikattu ja editoitu pätkiä erilaisista animesarjoista - yleensä yhdestä, jotta tyyli säilyi samana. Idea oli ihan hauska (tosin tekijänoikeuslainsäädäntö vähän vaivasi mieltä), mutta kun niitä videoita oli jotain 24 kappaletta, niin vähemmästäkin alkoi silmissä vilistä ja aivoissa surista. Istuimme vielä keskellä riviä, niin ei siitä noin vain hipsaistu poiskaan. Minä ainakin päädyin lepuuttamaan silmiäni useampaan otteeseen. Konseptin toimivuutta voisi hieman miettiä, vaikka tuokin pläjäys oli jaettu kahtia. Ei siinä mitään jäänyt oikein mieleen, sen verran puuduttavaa on katsoa monta videota putkeen.

Lounaan ja vihoviimeisten shoppailujen jälkeen saatoin siskon bussiasemalle suuntaamaan kohti pääkaupunkiseutua. Itse pyörähdin vielä takaisin coniin katsomaan ryhmä- ja paricosplaytä sekä CMV-kisan (joka siis tarkoitti Cosplay Music Videota - sama konsepti kuin AMV:ssä, mutta oma cosplay-video). Jono oli melkoinen ja aikataulu karkasi, kun konsertti venyi ja venyi - lopulta saliin päästiin 45 minuuttia myöhässä. Vaikka minulla oli paikkalippu, päädyin silti jonottamaan, mikä ei ollut huono päätös: juteltiin mukavia järjestyksenvalvojan kanssa ja kun siinä sitten jotkut luovuttivat ja jättivät lippunsa tälle samaisella järkkärille, sain vaihdettua oman lippuni huomattavan paljon parempaan paikkaan. Jei! Sieltä sai jo ihan kuviakin otettua.
 
Porukka valuu katsomoon katsomaan cosplaykisaa.
Kisan parasta antia olivat juontajat: arvostin heidän heittäytymistään ja läppäänsä.
Pari- ja ryhmäcossikisaajat
Ylpeänä voin tunnustaa, että tunnistin peräti kaksi hahmoa! (Ja hekin olivat Disney-prinsessoja, joten ehkä sitä ei lasketa.) Olen siis selvästikin animen ja mangan saralta sivistymätön moukka. Parhaan puvun palkinnon saivat pokémon-kouluttaja ja hänen pokémoninsa, jonka asuun oli nähty todella paljon vaivaa. Arvostin. Olin myös samaa mieltä parhaasta CMV:stä, joka oli tehty teemallisesti yhteensopivaksi Poets of the Fallin Carnival of Rust -biisiin. Editoija osasi hommansa ja lopun kynttiläkohtaus oli yksinkertaisesti todella tyylikäs. Videon tekijöinä olivat Sieniluolan lapset ja se löytyy täältä YouTubesta.

Vaikka ensimmäinen oikea Animeconini menikin silmää potiessa, olin kuitenkin todella tyytyväinen, että pääsin osallistumaan. Sisko innostui pukuilusta ja ilmapiiristä, ja haluaa osallistua vastaaviin tapahtumiin jatkossakin. Pelottelin häntä seuraavana päivänä seuraavasta "post-con-depressiosta", joka syntyy varsinkin silloin, kun pitää palata tylsään arkeen ja työelämään coniviikonlopun jälkeen. (Jotkut nimittävät sitä myös conikrapulaksi.)

Postauksen loppuun sitten hieman cosplay-kuvia ja ostosten saldo.

Judy Hopps & Nick Wilde (Zootropolis)
Padme Amidala (StarWars: Attack of the Clones)

Supernatural-posse

Umbrella-yhtiöstä päivää.
Kiki (Kikin lähettipalvelu)


Astrid (How to Train Your Dragon 2)
Jack Sparrow. Sorry. CAPTAIN Jack Sparrow.

Tästäkin conista kertyi kamaa.
Tavoitteena oli ostaa vähän lisää mangaa, mikä onnistuikin Tammen pisteeltä, josta sain Arojen morsianten osat 4-6 kympillä. Haaveilin myös hieman Tuulen laakson Nausicaästa, mutta jätin sen seuraavaan kertaan. Studio Ghiblin postikortit menevät jemmaan, niitä en lähettele kellekään (paitsi yhden, jota ei ole kuvassa - se menee ystävälle lahjaksi). T-paita on tietenkin Death Notesta, joten nyt on jotain päällepantavaa manga-luennollekin. Lonkerokorvikset kuuluvat jokaisen Cthulhu-fanin korurasiaan ja pieni koriste-esine oli arvonnan tulos, kun testasin noppatuuriani ja yritin voittaa kahden euron panoksella katanan...

Katja ja Sari kiittävät ja kumartavat. Seuraavaksi onkin vuorossa kesän viimeinen coni omalta osaltani eli tietenkin Ropecon.

13.7.2016

Finncon 2016 - raportti Tampereelta

Kesä-heinäkuun vaihde merkitsee lähes poikkeuksetta Finnconia. Poikkeuksen muodosti viime kesä (Archipelacon) ja toinen poikkeama tapahtuu ensi vuonna huikean Worldconin takia. Tänä kesänä tuttu ja turvallinen Finncon palasi hetkeksi uomiinsa ja ilmiintyi Tampereen yliopistolle ja keräsi paikalle noin 4000 innokasta conikävijää. Itselleni tämä kesä oli kuitenkin poikkeava: ensi kertaa vuosiin en ollut mukana conia edeltävässä Finfarin tekstityöpajassa - en kommentoimassa enkä esitelmöimässä. En myöskään ollut mukana conin akateemisessa osiossa puhujana. Yksi syy oli aika, jota ei ollut kasata englanninkielistä esitelmää ajoissa. Toinen syy oli tarve - kommentoijia työpajassa oli jo sen verran, ettei apujani kaivattu.

Olin kuitenkin maisemissa jo torstaina, sillä olin mennyt sopimaan Aamulehden kuvaajan kanssa tapaamisen yliopistolle. Minua oli haastateltu edellisellä viikolla liittyen paneelikeskusteluumme nörttikulttuurista. Juttu puffaisi alkavaa Finnconia heti perjantaiaamuna. Aamulehden juttu Nörttikulttuurista on saatavilla verkossa. Lehden fyysisessä versiossa on sama teksti, mutta vähemmän kuvia, joten en sitä teille jaksanut skannailla. (Verkkolehden kommentit aiheuttivat myös pientä repeilyä. Nähtävästi tutkijan arki ja se työmäärä, mikä rahankeruuseen menee, ei ole kovin tuttua...)

Perjantaina pyörähdin nopsaan Finfarin tekstityöpajassa räpsimässä kuvia tiedottajan asemassa ja sitten lounaan kautta aloittamaan itse coni. Vedimme kollegoideni Essin, Tanjan ja Jonnen kanssa saman paneelikeskustelun kuin huhtikuun Popcultissa eli aiheesta "Nörttikulttuurin nousu ja (t)uho". Parituntinen setti meni yllättävän nopeasti ja saimme käytyä aiheenamme olleita kysymyksiä nyt paljon laajemmin kuin Popcultissa. Tästä huolimatta yleisö kommentoi ja kyseli ja toi esille hyviä pointteja tukemaan huomioitamme - meillä oli myös käytössä Twitter-hashtag #nörttikulttuuri, jonka kautta oman kommentin tai kysymyksen sai laittaa tulemaan.

Keräsin muistiinpanoihini kiinnostavimpia huomioita. Esimerkiksi nykyisin nörtti-identiteetin ottaminen on paljon helpompaa, sillä teknologia on tuonut laajemmin tarjolle erilaisia viiteryhmiä, joista valita omansa. Kynnys kulttuurin sisälle pääsemiseenkin on pienentynyt, mikä osaltaan voi olla syynä sille, että nörttikulttuurin sisällä vedetään rajoja ns. "oikealle nörttiydelle". Nörtti-identiteettiin ja sen ottamiseen liittyy usein myös tietynlainen itseironinen suhtautuminen, jolla suojataan omaa itseä, jos joku toinen kokee harrastuksen tai kiinnostuksen kohteen negatiivisena.

Jyväskylän nörttidelegaatio valmiina aloittamaan. Kuva: Sanna Lehtonen
Perjantaina ohjelmassani oli vielä kollegani Kaisa Kortekallion haastattelu "Humanistisen mutanttitutkijan arkea", jossa Juri Timonen kyseli ja Kaisa kertoi tutkimuksestaan ja laajemmin myös spefitutkimuksesta. Jos ihmisten käsitys tutkimuksesta on sellaista, mitä Aamulehden kommenttipalsta näyttää, tällaisia puheenvuoroja pitäisi saada enemmänkin. Oma iltani päättyi FINFAR-kollegoiden kanssa kokoustamaan Telakalle ja keskustelemaan yhdistyksen nettisivujen uudistamisesta. Pyrimme saamaan sinne lisää kiinnostavia julkaisuja muun muassa blogin kautta.

Lauantaiaamuna olin valmistautunut aloittamaan avajaisilla, mutta aamulle olikin varattu toinen FINFAR-kokous, joka käsitteli tällä kertaa Worldconin akateemisen osion järjestämistä. Työtä ei kaikesta huolimatta ollut vielä hirveästi, mutta se mitä oli, saatiin jaettua. Toivomme saavamme CFP:n liikkeelle tässä alkusyksyn aikana. Pistin nimeni PR-vastaavien listaan ja olenkin sen myötä nyt mm. säätänyt niitä yhdistyksen nettisivuja parempaan kuosiin.

Ehdin kuitenkin hyvin kuuntelemaan "Suomalainen mytologia" -paneelia, jossa kunniavieraat Anne Leinonen ja Eeva-Liisa Tenhunen, sekä Juha Jyrkäs ja Tiina Raevaara keskustelivat ja totesivat muun muassa, että suomalainen muinaususko oli nimenomaan luonnonuskoa eikä siihen sisältynyt sellaisia jumalhahmoja kuin me ne nykyisin ymmärrämme. Karhu oli tietenkin pyhä olento. Hauskaa oli kuulla myös panelistien näkemykset siitä, miten Kalevalastakin voi löytää scifistisiä piirteitä: sampo tietenkin, mutta myös esimerkiksi Lemminkäisen kasaaminen paloista eläväksi voisi viitata muunneltuun geeniteknologiaan...

Oma esitelmäni oli lauantaina kahdelta. Se käsitteli italialaisten taiteilijoiden Disney-adaptaatiota Michael Enden teoksesta Tarina vailla loppua. Avasin lyhyesti adaptaation käsitteen ja esittelin, miten sarjakuva seuraa tarinan juonta ja miten hahmot on valittu stereotyyppisten luonteenpiirteidensä perusteella edustamaan alkuperäisteoksen henkilöitä. Lisäksi näytin kasan esimerkkejä sarjakuvan edustamista postmoderneista piirteistä, kuten intertekstuaalisuudesta ja lempilapsestani metalepsiksestä (josta puhuin jo Tampere Kupliissa, mutta eri sarjakuvien yhteydessä). Lisäksi totesin, että italialaisille on tyypillistä jättää sarjakuvien loppu lukijalle ja päähenkilölle avoimeksi - olivatko tapahtumat unta vai ei? Useimmiten lukija huomaa mahdollisuuden, että tapahtumat olivat todellisia, mutta epävarmuus jää kuitenkin kytemään.

Yleisöä ei ollut paljon, mutta se seurasi kiinnostuneena ja intensiivisesti. Samalla tämä askel italialaisen Disney-sarjakuvan suuntaan sai jälleen kaipaamaan vankemmin tutkimuksen pariin. Mutta siitä lisää näillä näkymin ensi viikolla omassa merkinnässään.

Heti oman esitelmäni jälkeen tutkijakollegani Aino-Kaisa Koistinen, Jyrki Korpua ja Tanja Välisalo sekä entinen väitöskirjaohjaajani Irma Hirsjärvi esittelivät Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen ensimmäisiä tuloksia Suomen osalta. "Kuumat kääpiöt ja turha Tauriel" -otsikointi kertoi jo aika paljon siitä, minkälaista palautetta kyselyyn vastanneet olivat antaneet Peter Jacksonin elokuvatrilogiasta. (Guillermo del Toro mainittu - voi miksi emme saaneet kokea hänen visiotaan saagasta?)
 
Hobittitutkimuksen suomalaisia tilastoja
Yllä on tilastoja siitä, millaisia fanituotantoon liittyviä asioita elokuvasarjan katsoneet ja kyselyyn vastanneet suomalaiset ovat tehneet. Kohta 6 eli elokuvista keskusteleminen on kuulemma ilmaisuna hieman harhaanjohtava, sillä alkuperäinen englanninkielinen muotoilu oli "debating", jonka voi käsittää hieman tunnepohjaisempana kuin pelkän keskustelun.
Samalla saimme myös tärkeän tiedon kyselylomakkeesta, jota vastanneet olivat arvostelleet heti sen alussa olleen binäärisen sukupuolijaottelun suhteen. Hirsjärvi totesi, että he olivat kyselylomakkeen työryhmän kanssa vääntäneet asiasta kättä, mutta pohjoismainen edustus oli hävinnyt - siksi lomakkeessa oli ainoastaan kaksi vaihtoehtoa sukupuolikohtaan.

Tanja Välisalo oli poiminut esille joitain fanien lempihahmoja ja niiden perusteluja. Määre "kuuma" tuli esille useassakin kohdassa nimenomaan kääpiöiden yhteydessä, mihin perustui myös ohjelman nimi. Kuumuus näkyi myös fanitaiteessa, mitä päästiin analysoimaan ihan livenä. DeviantArtissa olevaa fanitaidetta tutkittiin akateemisesta näkökulmasta (yleisön mielestä kenties hieman liian lyhyen aikaa), kun Tolkienista tohtoriksi väitellyt Jyrki Korpua esitteli Thorinin hahmon paidatonta potrettia analysoiden sitä hahmokontekstista käsin. Myös haltiakuningas Thranduil esiintyi dioissa.

Akateemikot analysoivat "kuumia kääpiöitä".
Mielenkiintoista oli se, että vaikka monen mielestä elokuviin keksitty haltia Tauriel oli hahmona turha (nimenomaan siksi, että hänestä muodostui vain Kilin rakkauden kohde eikä hänellä ollut enää muuta funktiota), niin yllättävän usea fani oli löytänyt Taurielista, haltiasoturista, voimakkaan naishahmon piirteitä. Lisäksi häntä pidettiin tervetulleena esikuvana ja lisänä Tolkienin miesvoittoiseen hahmogalleriaan.

Paneelin jälkeen yllätysohjelmana puheenjohtajana toimineelle Liisa Rantalaiholle myönnettiin FINFARin kunniajäsenyys ja sen ohessa koko yleisö pääsi osallistumaan yllätys-filkkaukseen.

Liisa Rantalaiholle omistettu laulu päätyi Conzineen.
Lauantai-illan päätti tuttuun tapaan naamiaiset, joihin osallistui kaikenikäistä ja -näköistä väkeä. Todettakoon yleisön puolelta, että aikuisilla olisi valtavasti opittavaa kisaan osallistuneilta junioreilta, jotka poseeravasivat niin ammattimaisesti ja tyynesti lavalla, että kaikki halukkaat ehtivät ottaa heistä kuvia. Pankaapa tämä nyt korvan taakse ensi vuotta varten, kun päästään vähän isoimmille lavoille.

Naamiaisten osallistujat - ennen Skeletorin aiheuttamaa kaaosta.
Skeletor varasti shown, kuten kuvasta näkyy. Skeletor myös voitti parhaan puvun palkinnon myöhemmin illalla Telakalla järjestetyissä jatkobileissä. Osallistuimme pienen neljän hengen tiimimme "FC Akateemiset" kanssa nörttikulttuuri-tietovisaan, jossa sijoituimme huikealla kirillä kolmanneksi, vaikkemme kuolemaksemme muistaneetkaan Fahrenheit 451:n päähenkilöä. Ja olin juuri lukenut sen ankkaversionkin... (Se oli Guy Montag.) Kiitos Marjut, Jani ja Jukka hyvästä tiimityöskentelystä!

Sunnuntain aloitin akateemisella osiolla, josta kiinnostavin oli Hanna Samolan esitelmä ihmissusimyyteistä ja sadun motiiveista, joita hän tarkasteli Johanna Sinisalon loistavasta Auringon ydin -teoksesta. Kun itselle on jäänyt kirjasta mieleen lähinnä sen naissukupuolen jalostaminen pehmeäksi ja helposti muokattavaksi olennoksi sekä chilin käyttö laittomana päihteenä, ihmissusimyytin mukaan tuominen oli äärimmäisen virkistävä näkökulma. Tämä tarkoittaa vain sitä, että kirja on nyt vain luettava uudestaan ja metsästettävä omaksi jostain. Kovakantisena tietenkin.

Livahdin akateemisesta ohjelmasta suoraan kuuntelemaan Ilari Sanin luentoa "Walt Disneyn tulevaisuuden kaupunki". Parituntinen setti oli melko pitkä varsinkin sellaiselle, joka on lukenut läpi sen pari Disneyn elämäkertaa ja tiesi herran projekteista jo jotain. Kiinnostava aihe, mutta ehkä ulkoa opeteltua kokonaisuutta olisi voinut hieman elävöittää lisää. 

Walt Disneyn suuruudenhulluudesta esitelmöi
Ilari Sani.
Päivän ohjelmaan kuului myös Juha Jyrkkään sähkökantelekeikka sekä nörttikuoro Pixel Sistersin keikka. Luulin sähkökanteleen tulevan ensin ja missasin siksi kuoron ensimmäisen biisin, mutta ehdin kuitenkin nauhoittaa heidän versionsa Game of Thronesin huikeasta tunnarista. Laitan sen varmaan jossain vaiheessa YouTube-kanavallenikin. Kuoro esiintyi mielestäni aivan liian vähän aikaa verrattuna sähkökantelekeikkaan, joka ei toiminut niin hyvin kuin kuin oletin. Särö oli liian voimakas, jotta kanteleen oma soundi olisi erottunut. Kaipasin myös taustalle muuta bändiä tukemaan yksinäistä kannelta.

Tamperelainen nörttikuoro Pixel Sisters.
Conin virallinen päätösohjelma on minulle ollut jo useamman vuoden Bimbopaneeli. Tai nykyisin Bimbopaneelin tytär, koska Saija Aro vetää shown yksin paneelin sijaan. Te, jotka paneelista ette koskaan ole päässeet nauttimaan, kohta olisi jo aika. Kyseessä on yleensä vähintään K-15 oleva ohjelma, joka kaivelee Internetin syövereistä (tyypillisesti jonkin teeman ympärillä pyörien) ne hassut kuvat, meemit, GIFit ja videonpätkät, joita sinä et välttämättä ole vielä löytänyt. Tällä kertaa näimme tsiljoona eri versiota Disney-prinsessa-adaptaatioista (klippejä, joissa prinsessojen päät räjähtävät musikaalikohtausten huippukohdissa), asiaankuuluvan Epic Rap Battle Tolkien vs. Martin ja tietenkin kerrassaan loistavasti toteutetun (ja korvamadoksi jäävän) Star Wars / Frozen -versio Let It Flow. Tätä voisi vetää jossain karaokessakin...

Pieni ote Bimbopaneelin ilon hetkistä. Piirroskuva on muuten GIF-animaatio,
jossa Sleipnir ravaa Lokia ympäri...
Kaikki hyvä loppuu aikanaan kuten myös Finncon. Seuraavan kerran tapaamme kesällä 2018 Turussa, jonka conitealle Tampereen väki lahjoitti Peter Pan -teemansa mukaiset keijunsiivet päättäjäisissä. Kaunista. Post-con-depressionia odotellessa.

Nörttikirppis oli pieni paratiisi.
Tohtori oli menossa mukana.
Minä ihan vahingossa hieman sälää.
Yllä coniostosteni saldo. Kuvasta puuttuu vain Hellboy-tarra, jonka ehdin jo liimata tablettiini. Taustalla oleva vihreä vihkonen on jättimäinen taidekirja mangan ja kenties hieman Cupcake Cultin henkeen. Maksoi vain vitosen, joten pitihän taiteilijaa tukea. Scifikirppikseltä ostin sitten Death Note -setin 14 vaivaisella kuudella eurolla. Kun pakettia myydään saatesanoilla "aiheutti saatananpalvontapelkoja", niin sitä suuremmalla syyllä. Hieno sarja, luin sen vastikään itsekin. Kirppikseltä kolusin mukaani myös Cowboy Bebop -leffan, Unwritten-sarjan ensimmäisen osan, Kirjoittamisen ihanuus -oppaan, Terry Pratchettin Unseen Academicals -pokkarin (joka aiheutti repeilyä bussissa viime vuonna, vaikken mitään jalkapallosta ymmärräkään) sekä jälleen yhden Stawa-pokkarin nimeltä I, Jedi.

Kirppis helli minua muutenkin tarjoamalla Johanna Sinisaloa (Enkelten verta) ja Maria Turtschaninoffin (omg, kirjoitin sukunimen ensimmäisellä yrityksellä oikein) ihanan Maresin sekä pitkään metsästämäni Ernest Clinen kerrassaan loistavan Ready Player Onen. Se odotti minua pöydällä perjantaista lauantaiaamuun, eikä kukaan sitä ehtinyt napata! Kassalle maksaessani perässäni jonottava mies vielä kehui, miten hyvän kirjan olin löytänyt. Totesimme molemmat odottavamme leffaa innolla.

Sinisalon Möbiuksen maan ostin vitosella Rosebudista. Pidin kirjaston kappaletta kymmenen kuukautta lainassa vuoden aikana, kun luin sitä oppilailleni. Nyt on onneksi oma.

Taidekujalta ostinkin sitten Alice in Wonderland -riipuksen, jossa Irvikissa toteaa "We're all mad here", Myrntain pöllötarroja sekä avaimenperän ja sen Hellboy-tarran lisäksi myös tuon Deadpool-tarran. Ehkä pistän senkin tablettiini. Kaiken kaikkiaan loistava saldo.

Lopuksi vielä tutkijan muotinurkkaus coniviikonlopulta (peiliselfieinä, koska en jaksanut / muistanut pakottaa ketään kuvaajaksi). Lauantaina pyörin paikalla Milla Magiana (ja tapoin jalkani korkkareihin). Muuten tyyli oli... hattupohjainen.
  
Perjantain look oli Korpinkynnestä.
Sunnuntaina otin rennosti. Miten niin lempihattu?