Kotilukion puhujavieraana

Kuva: Päivi Nenonen

Sain jo ennen väitöstilaisuutta kutsun kotilukiooni Ilomantsiin puhumaan tutkimuksestani. Viime vuonna siellä oltiin juhlittu lukion 40-vuotista taivalta erinäisten vierailevien juhlapuhujien merkeissä. Kaikki nämä olivat entisiä Ilomantsin lukion oppilaita. Olin puhujaporukan epävirallinen jatke ja otin kutsun vastaan kunnianosoituksena. Minua pyydettiin puhumaan tutkijan "urapolusta", eli miten olen valitsemalleni alalle päässyt ja mitä tutkimukseni pitää sisällään. Sain sovittua esitelmäni maanantaille 23.2., mikä oli ajankohtana ideaali: olin hiihtolomalla opetuksesta, mutta Pohjois-Karjalassa lomat alkaisivat vasta seuraavalla viikolla. Sain siis rauhassa piipahtaa kotipuolessa.

Sitten valmistumiseni (2002) lukio oli käynyt läpi kunnon saneerauksen ja se näkyi positiivisesti. Aiemmin hieman kolkot käytävät olivat nyt paljon viihtyisämmän oloisia ja ilmapiiri oli muutenkin miellyttävä. Remontti oli tuonut mukanaan myös tilamuutoksia, mistä tietämättömänä juoksin hirvittävästä lumipyrystä litimärkänä automaattisesti opettajienhuoneeseen - joka olikin nyt alakoulun opettajien tila. Alakoulu oli toiminut samassa rakennuksessa jo silloin, kun itse lukion käytäviä tallailin, mutta nyt tilat oli oppilasmäärien muutosten perusteella vaihdettu päikseen. Omana aikanani oli lukio-opiskelijoita kahden rinnakkaisluokan verran (ensimmäisenä vuonnani kuulemma jopa 169), nyt vain 63. Sen verran keskustelin nykyisen rehtorin kanssa, joka ei koskaan ehtinyt opettaa minua, mutta muisti minut korottamastani äidinkielen yo-arvosanasta, että pienen lukion tilanne on kuitenkin hyvä. Lähin lukio on Joensuussa ja sekä oman, suhteellisen ison kunnan, että naapurikuntien puolelta tulee suhteellisen mukavasti oppilaita tulevaisuudessakin. Asuntola mahdollistaa kaukaakin tulevien oppilaiden opiskelun majoittumisen puolesta.

Esitelmäni oli kaikille kiinnostuneille avoin ja sitä oltiin mainostettu paikallislehden ja lukion Facebook-sivuilla sekä Karjalaisen päivän menovinkit -osiossa. Yleisöä oli olosuhteet huomioon ottaen kiitettävästi ja pahoittelin opiskelijoille, jos heidät oli pakotettu osallistumaan. Se tuntui itsestäni ehkä hieman hassulta, kun on tottunut puhumaan erilaisissa olosuhteissa, mutta kovasti ne väittivät, ettei siellä kukaan väkipakolla ollut.

Minulle oli varattu aikaa tunnin ja vartin verran ja olin yrittänyt aikatauluttaa puheeni reiluun tuntiin, jotta kysymyksille jäisi tarpeeksi aikaa. Höpötin kuitenkin (tuttuun tapaan) sen verran innoissani, että aikaa kommenteille jäi vain reilu viitisen minuuttia. Toisaalta oppilaat olivat sen verran ujoja, ettei mitään kysymystulvaa päässyt muodostumaan.

Puhuin varsin vapaasti lukuharrastukseni kehittymisestä jo lapsuudesta lähtien, miten kiinnostuin Aku Ankka -sarjakuvista ja teini-iässä fantasiasta. Avauduin ylioppilaskirjoitusten turhuudesta ja kerroin, ettei ällien määrällä ole tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä. Mainitsin, miten välivuoteni Joutsenon opistossa oli yksi elämäni parhaista ja miten vasta sitten päädyin yliopistoon. Huomautin, että nuoruuden kiinnostuksen kohteet eivät ole hetkellisiä, vaan niistä voi muodostua jotain koko elämän kannalta tärkeää. 

Kävin läpi tutkimukseni lähtökohdat ja taustat, miten siihen oli suhtauduttu sekä millaista tutkijan arki voi parhaillaan ja pahimmillaan olla. Ei sitä rahan vuoksi tee, vaan henkilökohtaisen intohimon. Esittelin myös väitöskirjani sisältöä ja annoin konkreettisia esimerkkejä, miten sarjakuvia voidaan analysoida. Tästä osiosta ainakin opettajat olivat varsin innoissaan...

Paikalla oli myös Pogostan Sanomien sekä Pohjois-Karjalan radion toimittajat. Olin saanut radiosta haastattelupyynnön jo edellisenä perjantaina, mutta vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että lähetys olisi suora. En ehtinyt ilmoittaa asiasta oikeastaan kenellekään, mutta ainakin tätini oli ollut sopivasti radion ääressä kuuntelemassa. Haastattelu meni varsin mukavasti eikä oikeastaan jännittänyt lainkaan.

Vierailu oli kaikin puolin onnistunut ja positiivinen kokemus. Sain lounasta vanhassa tutussa ruokalassa, jonka peräpöydät olin ystävieni kanssa aina yrittänyt varata. Istuin vanhojen tuttujen opettajien kanssa opettajienhuoneessa kahvilassa keskustelemassa kuulumisista. Näin entisen, eläkkeelle jääneen rehtorini, joka oli menestyksestäni valtavan innoissaan. Ja sain kiitokseksi ison ruisleivän (noin 1/3 syöty) sekä Ilomantsin lukion lippiksen.

Kiitos rehtori Päivi Nenoselle sekä entiselle psykologian opettajalleni Tuula Kammoselle kutsusta! Pienestä lukiosta voi ponnistaa yllättävillekin urille.