21.1.2017

Tutkijablogihaaste, osa 9: Lemppari akateemisista journaaleista

Tutkijablogihaaste lähenee loppuaan. Pitänee piakkoin keksiä jokin uusi teema, jolla täyttää blogin hiljaisia hetkiä. 

Yhdeksäs kohta on siis lempparini akateemisista journaaleista. Tämä on vähän haastava kysymys, sillä väitöskirjani oli monografia, eli en koostanut sitä yksittäisistä artikkeleista. Olen julkaissut useita artikkeleita, mutta en journaaleissa. Ensimmäinen artikkelini on vasta tulossa piakkoin ilmestyvässä Fafnirin numerossa 4 / 2016. Se toinen, jonka piti ilmestyä ImageText-jounaalissa, hyllytettiin suureksi pettymyksekseni. Minun on siis hieman hankala nimetä lemppariani, joten puolueellisesti todetaan nyt pari ja vedetään röyhkeästi kotiinpäin.
 
Edellä mainittu Fafnir – Nordic Journal of Science Fiction and Fantasy Research, vertaisarvioitu monitieteinen lehti, jota julkaisee oma FINFAR-yhdistyksemme. Lehti erikoistuu tietenkin fantasian ja scifin tutkimukseen, joten on myös loistava lähde tutkimukselleni. Asiantuntevaa ja pätevää - ja hämmentävän kiivastahtista julkaisua (neljä kertaa vuodessa!). Parasta? Verkkojulkaisut saatavilla kaikille halukkaille ilman tilausta.

Kotiinvetoni, toimittamani Scandinavian Journal of Comic Art (SJoCA), joka myös on verkossa julkaistu, vertaisarvioitu journaali, jonka keskittyy sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien tutkimukseen. Monitieteinen lehti on myös vapaasti saatavilla kaikille kiinnostuneille. SJoCA on elänyt haastavia aikoja toimituskunnan vaihduttua, emmekä ole vielä oikein päässeet kiinni julkaisurytmiin, mutta lehti elää ja on olemassa - tällä hetkellä noin kahden numeron vuosijulkaisutahdilla.


15.1.2017

Potter-manian kourissa: Ihmeotuksia ja Kirottuja lapsia

Sain tämän harvinaisuuden joululahjaksi ystävältäni.
Vähä kerrallaan pääsen taas kiinni päivitysrytmiin ja kirjoittamaan asioista, joita piti hehkuttaa jo viime vuoden puolella. Heti ensi alkuun muutama varoituksen sana:

1) Tämä päivitys sisältää estotonta Harry Potter -intoilua. Jos se ahdistaa, sinua on varoitettu.
2) Tämä päivitys saattaa sisältää spoilereita. Jos et ole nähnyt Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvaa tai lukenut Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmää, kannattaa tarkkailla SPOILER-varoituksia tekstin lomassa.
3) Tämä päivitys paljastaa, että minuun saattaa mennä läpi mikä tahansa Potteriin liittyvä asia liian helposti, koska se maailma on minulle niin tärkeä.

Kävin joululomalla katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them) -elokuvan kahdesti - sekä 2- että 3D:nä. (En yleensä katso 3D-elokuvia, mutta tällä jälkimmäisellä kerralla aikataulu sopi paremmin kolmedeehen.) Näin jälkikäteen pohdittuna se oli kiistatta vuoden paras elokuva, sillä en ollut mistään leffasta niin innoissani sekä ennakkoon että itse elokuvan katsomisen aikana kuin tästä Potterin taikamaailman historiaan sijoittuvasta teoksesta.

Elokuva ei perustu suoranaisesti mihinkään kirjaan, vaan kuvassa olevan teoksen tekijän, Newt (suom. Lisko) Scamanderin (Eddie Redmayne) elämään hänen kootessaan materiaalia eläinkirjaansa Fantastic Beasts and Where to Find Them varten. Teos esiintyy Harry Potter -sarjassa Tylypahkaa käyvien nuorten koulukirjana ja se on myös julkaistu sellaisena: kyseisessä teoksessa on "käsin" kirjoitettuja kommentteja mm. Ronilta ja Harrylta.

Juuri tässä onkin Ihmeotusten vahvuus. Kun Potterit on lukenut etu- ja takaperin ja kuvitellut hahmot, tapahtumapaikat ja tilanteet mielessään tietynlaisiksi, elokuvat eivät voi koskaan yltää niin voimakkaaksi kokemukseksi kuin kirjat. Ihmeotuksista, Newtista eikä elokuvan tapahtumista ole mitään ennakkokäsitystä saati -tietoa ja siksi elokuva on tähän mennessä kaikkein paras Rowlingin velhomaailmaan sijoittuva leffa.

Elokuva sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin ja rakentaa kiinnostavaa ajankuvaa paikallisen velhoyhteisön piilottelulta, noitavainon uhasta ja kielletyistä (ihmis)suhteista velhojen ja ei-taikkien eli jästien välillä. Elokuvan paras anti onkin velhomaailma ja sen visualisointi - pääosin Newtin kerrassaan mainio matkalaukku, johon mahtuu jopa oma ilmasto - Hermionen veska jää tässä kirkkaasti toiseksi. Potter-kirjoissa sivutut eläimet ja olennot saavat nyt ulkonäön, ja shown varastaa tietenkin kontiaista kovasti muistuttava haisku, jonka ainakin itse huolisin lemmikiksi sen kleptomaanisesta luonteesta huolimatta. Myös ukkoslintu ja okkami ovat kauniisti animoituja.

Newt edustaa uutta, viime vuosina elokuviin ja tv-sarjoihin voimakkaasti noussutta päähenkilötyyppiä: sosiaalisesti taitamatonta, hieman eksentristä nörttiä, joka on omalla alallaan nero. (Tämä henkilötyyppi voidaan johtaa jo Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin, josta mm. tri Gregory House on saanut piirteitä.) Tämä on virkistävää vaihtelua, sillä sankarin ei tarvitse olla enää maskuliininen ja voimakas ollakseen ihailtava. Newtin epävarmuuden vastapainona on ei-taikki eli jästi Kowalski (Dan Fogler), joka puolestaan fyysiseltä olemukseltaan on kaikkea muuta kuin maskuliinisen sankarin ihanne. Kowalskin hahmo on kuitenkin tarinan kannalta tärkeä ja olennainen ja hänen kohtalonsa on yksi elokuvan koskettavimmista. Pidin myös kovasti Alison Sudolin Queenistä, joka vaikuttaa ensin yksinkertaiselta blondilta, mutta paljastuu paljon voimakkaammaksi hahmoksi loppua kohti.

Turhia spoilaamatta elokuva on viihdyttävä ja erityisesti fanien mieleen. [SPOILER] Lopun yllätys olisi pitänyt arvata eräästä riipuksesta, mutta onnistuin silti haukkomaan henkeäni Johnny Deppin ilmestyessä kuvaan.

Elokuvia on kuulemani mukaan tulossa vielä neljä. Sitä, liittyvätkö ne Newtiin vai muiden, lyhyesti mainittujen henkilöiden nuoruusvuosiin, ei ole vielä kerrottu. Huhut liikkuvat nuoren Dumbledoren ja Grindelwaldin suhteen ympärillä ja se olisi kyllä tarina, jonka katsoisin.
Rowling myös kirjoittaa päivitettyä versiota Ihmeotukset-kirjasta, koska ainakin ukkoslintu sieltä puuttuu tällä hetkellä.

*****

Sitten katsaus J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen kirjoittamaan näytelmään Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child). Ystäväni sai sen joululahjaksi ja minä lukaisin sen uutenavuotena muutamassa tunnissa, itkin ja nauroin vuorotellen.

Kirja on herättänyt paljon ristiriitaisia tunteita. On totta, ettei se ole samanlainen kuin alkuperäinen Harry Potter -sarja. Osasyy on tietenkin se, ettei Rowling ole ollut päävastuussa kirjoittamisesta. Toinen syy on se, että kyseessä on näytelmä eikä proosamuotoinen romaani. Joillekin näytelmän lukeminen voi olla paljon hankalampaa kuin tutumman romaanin. Minua asia ei häirinnyt ja lukiessani tunsin Rowlingin hahmojen hengen läsnäolon. Myös hänelle ominainen huumori kukki pinnan alla.

[SPOILERIT LÄHTEVÄT NYT]
Ehkä ongelmallisin kohta teoksessa on kuitenkin se, että se leikkii ajan kanssa. Menneisyyden muuttaminen aikamatkustuksella, oli kyseessä sitten ajankääntäjä tai aikakone, on sisältänyt aina aikaparadoksin uhan tai mahdollisuuden ja siksi aikamatkailua käsittelevän kirjan kirjoittaminen on todella haastavaa. Luulen, että monilla lukijoilla tämä seikka on tökkinyt siksi, koska teos ei sinänsä tarjoa uusia näkökulmia: Voldemort on edelleen uhka ja vielä käsinkosketeltavampi, koska hahmot hyppivät menneisyyteen. Samalla voidaan hyötykäyttää tuttuja kohtauksia Rowlingin kirjoista, kuten kolmivelhoturnajaisia, joten uutta materiaalia ei tarvitse tuottaa niin paljoa kuin täysin uuteen aikaan sijoittuvaan tarinaan.

Tästä ongelmasta huolimatta pidin teoksesta kovasti.
Pidin siitä, että sisäinen nuorisoteatterilaiseni visualisoi lavastuksen mahdollisuuksia näytelmää lukiessani.
Pidin siitä, mitkä asiat muuttuisivat, jos menneisyyttä sormeiltaisiin liikaa: milloin Ron ja Hermione eivät olisi naimisissa ja milloin Harrylle olisi käynyt köpelösti taistelussa Voldemortia vastaan.
Pidin Scorpiuksesta kaikista eniten. Siinä jannussa oli särmää. Albus ei herättänyt yhtä voimakkaita sympatian tunteita, koska minulla on ollut pitkään ongelma "I'm angry at my father" -syndroomasta kärsivien nuorten hahmojen kanssa.
Pidin Kalkaroksen "paluusta" ja ehkä itkinkin vähän.
Pidin myös siitä, miten aikuista Dracoa oli kuvattu. Kaikki ei aina ole niin mustavalkoista.
Ja rakastin sitä, että niin moni olennainen asia alkaa tai päättyy siihen, että pitää mennä kirjastoon.

Kaiken kaikkiaan teos jätti kaipuun takaisin Pottereiden pariin. Ja ehdottoman halun nähdä koko näytelmä. Ehkä jopa Lontoossa joskus. Se ei siis ollut täysi susi, vaikka ei ollutkaan romaanien veroinen - tietenkään. Tällä hetkellä minua kiinnostaa kuitenkin enemmän velhomaailman historia - ei tulevaisuus.

3.1.2017

Rogue One - pari fanin ajatusta

Odotin Rogue Onea melkein yhtä suurella innolla kuin The Force Awakensia. Uusi kaanon vaatii minulta vielä jonkin verran totuttelua, koska olen lukenut vanhaa saagaa sen verran paljon. Mutta koska The Force Awakens oli kaikin puolin loistava ja onnistunut, odotin Rogue Onelta vähän muutakin kuin lapsille suunnattua avaruusseikkailua.

Tästä eteenpäin seuraa spoilerivaroitus

Kävin katsomassa leffan kahdesti, kummallakin kertaa 2D:nä. Pääsyynä tähän oli se, että Finnkinon 3D-lasit (ainakin Jyväskylässä) ovat yksinkertaisesti kauheat ja epämukavat - oli silmälasit tai ei.
Halusin nähdä leffan toistamiseen, koska minulle jäi siitä hieman ristiriitaiset fiilikset, joita vielä tukivat useat negatiiviset ja varsin kriittiset arviot. Nyt pystyn ottamaan huomioon sekä leffan ansiot että omat tuntemukseni.

Päällisin puolin ja ensi-istumalta leffa tuntui varsin hyvältä. Kapinallisten ja Imperiumin sota jalkautui nyt oikeasti tavallisten ihmisten pariin. Avaruustaistelut näyttivät todella upeilta, elokuvassa oli Tähtien sodan tuntu ja paljon vanhaa fania koskettavia hetkiä - erityisen hienoa oli nähdä se, ettei kaikki ollut mustavalkoista: myös kapinalliset olivat tehneet asioita, joita katuivat.

Jokin kuitenkin tökki, varsinkin elokuvan alkupuolella.
En tiedä, johtuiko se siitä, ettei klassista alkutekstirullausta ollut lainkaan, tai liian monesta pikavisiitistä eri planeetoilla vai siitä, ettei hahmoihin päässyt niin hyvin sisälle kuin olisi halunnut. The Force Awakensissa Rey ja Finn herättivät heti sympatioita ja tarvetta samaistumiseen. Jynille ja Cassianille olisi suonut samanlaisen kohtalon. Ja vaikka Jynin taustoja pohjustettiinkin takaumissa, jotain syvempää jäi kuitenkin selvästi puuttumaan, koska K-2SO-droidi oli hahmoista kaikista symppiksin.

Luulen, että osasyy siihen, ettei hahmoja pohjustettu enempää oli se, että he *SPOILER* kaikki kuolevat. Miksi siis tuhlata elokuvasta osaa tarkkaan hahmoesittelyyn, jos hahmo ei tule esiintymään seuraavassa osassa?
Tämä on mielestäni hieman laiskaa käsikirjoittamista. Parastahan se olisi, että tekijät saisivat yleisön kiintymään ja rakastumaan näihin kaikkiin hahmoihin - jotka sitten kuolla kupsahtaisivat ja aiheuttaisivat katsojissa valtavan tunnereaktion.

Game of Thrones osaa tämän mainiosti.

(Tosin kaikki omat lempihahmoni ovat vielä elossa. HA!)

Koin myös visiitin Imperiumin tutkimuslaitoksella kokonaisuudessaan melko turhaksi - en tiedä, miksi Hollywood niin rakastaa noita kuolinkohtauksia, jossa tärkeä ihminen menehtyy päähenkilön käsivarsille. Mutta saatiinpahan mukaan sellainenkin.
Eniten raivostutti kuitenkin Galen Erson hologrammiviesti. Jos sitä on niin pahuksen kiire ja tärkeä viesti on lähetettävä nopeasti ja salaa, ei sitä jäädä jaarittelemaan rakkaalle tyttärelle (jonka elossaolosta ei ole edes varmuutta) omia tuntemuksiaan, vaan mennään ensin asiaan ja lässytellään sitten. Argh, vieläkin raivostuttaa tämä kohtaus ja sen käsikirjoitus.

Mutta - tässä ne huonot asiat sitten tulivatkin.
Moff Tarkinia ovat monet kritisoineet. Se ei ollut niin paha kuin mitä pelkäsin. Mielestäni CGI toimi yllättävän hyvin, mutta paljasti Tarkinin olevan tietokoneella tehty heti kun hahmo avasi suunsa. Kasvojen pieniä lihaksia on vielä  mahdotonta mallintaa niin tarkasti.
 
Pidin Chirrutista. Pidin K-2SO:sta, kuten tuli jo todettua. Sain ihania nostalgiakohtauksia avaruustaistelusta; X-Wingin ja TIE fightereiden äänet tulivat kauniisti iholle.
Päästelin myös epämääräisiä vingahduksia kaikille Uusi toivo -viittauksille, kuten niille kahdelle lainsuojattomalle, jotka Luke ja Ben tapaavat Mos Eisleyn Cantinassa, Stormtroopereille, jotka keskustelevat uudesta T-15-mallista ja kyllähän myös R2:n ja C-3PO:n vilahtaminen tuntuivat hyvältä.

Mutta parasta?
Darth Vader.

Ehdin jo hieman herkistyä Jynin ja Cassianin kohtalolle, kun Kuolemantähden tuhosäde saavutti heidät.
Sitten siirryttiin Darth Vaderiin. Ja valomiekkaan. Ja Voiman pimeälle puolelle.

Jo vuosi sitten sain valtavia kicksejä siitä, mitä Kylo Ren teki Voimalla. Ne olivat juuri niitä asioita, joita Vaderinkin olisi pitänyt tehdä alkuperäisessä trilogiassa, jos teknologia olisi ollut parempi.
Ja nyt se oli.
Minulla oli ihokarvat pystyssä koko sen kohtauksen ajan. 
Ja lähestulkoon itketti. Niin hieno ja tyylikäs oli Darth Vader.

Leffa hyödynsi nostalgiaa hieman eri tavalla kuin The Force Awakens ja tässä iässä nautin siitä vain suunnattomasti. Kokonaisuudessaan Rogue One oli tyylikäs elokuva faninkin mieleen, mutta täytyy silti tunnustaa, että pidin The Force Awakensista enemmän. Lieneekö syynä sitten tutut hahmot ja tarinan eteneminen uuteen suuntaan - Rogue One kun näytti meille vain taustatarinan sille, miksi Kuolemantähti oli "helppo" tuhota.

Toivoisin kuitenkin, että leffasta julkaistaisiin pidennetty versio, tai ainakin paljon lisämateriaalia. Sen verran sitä oli menty muuttelemaan leikkauspöydällä. Jynin trailerissa kuultu "I rebel" -lausahdus jäi esimerkiksi kokonaan pois. 
Uskon myös, että leffa paranee jokaisella katselukerralla. Ja fanille se on aina hyvä asia.

28.12.2016

Prinsessa, senaattori, kenraali - teinitytön sankari

Carrie Fisher 1956-2016
(Kuva: Riccardo Ghilardi, 2013)
Minun piti kirjoittaa näin välipäivinä ajatuksiani Rogue Onesta (kävin sen katsomassa kahdesti), mutta sitten menetimme Carrie Fisherin. Sanon "menetimme" tarkoituksella, sillä Carrie oli meidän kaikkien Tähtien sota -fanien ainainen prinsessa - vaikka hän oli paljon muutakin.

Vaikka Jedin paluu ilmestyikin jo samana vuonna kuin synnyin, näin ensimmäisen Tähtien sotani vasta 14-vuotiaana. Faniuteni alkuaskeleista olen blogannut jo viitisen vuotta sitten. Mutta siitä en kirjoittanut, mitä Carrie Fisherin näyttelemä Leia minulle merkitsi.

Vaikka Leia Organasta muodostui monien teinipoikien (ja miksei -tyttöjenkin) seksisymboli, jonka kultaisia bikineitä on parodioitu, kopioitu ja cossailtu tuhansia kertoja, Leia oli kuitenkin muutakin kuin bikiniasunsa. Kun tänä vuonna nousi huhu, että Disney aikoi kieltää bikiniasuisen Leia-figun myynnin, Carrie Fisher kommentoi näin:
The father who flipped out about it, ‘What am I going to tell my kid about why she’s in that outfit?’ Tell them that a giant slug captured me and forced me to wear that stupid outfit, and then I killed him because I didn’t like it. And then I took it off. Backstage. (Linkki.)
Se kertoo jotain sekä Leiasta että hänen esittäjästään. 

Olen tehnyt listan vahvoista, kauniista naisista päiväkirjaani joskus kymmenen vuotta sitten. Se alkaa Leialla: 
Prinsessa Leia oli ensimmäinen fiktiivinen vahva naishahmo, jota ihailin. [--] Leia on diplomaatti, joka osaa käyttää asetta. Hän on kaunis, mutta omistaa myös aivot. Hän komentaa kokonaista vastarintaliikettä,vastustaa kidutusta ja näyttää hyvältä kultaisissa bikineissä. Leia on särmikäs, vahva, mutta kuitenkin tuntellinen. Hän saa koko saagan komeimman miehen, sen salakuljettajalurjuksen ja tappaa omin käsin ison luokan gangsterin. [--]
Ujolle ja aralle teinitytölle Leia edusti uudenlaista, aktiivista naiskuvaa, toisin kuin esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjien tai Indiana Jones ja tuomion temppelin naishahmot. Leia on kaikkien aikojen lempiprinsessani ja tärkein siksi, ettei hän ole pelkkä prinsessa. Hän on myös senaattori ja Kapinaliiton kenraali - aivan kuten Carrie Fisher, joka ei ollut pelkkä näyttelijä, vaan kirjailija, käsikirjoittaja ja koomikko sekä aktiivinen mielenterveysongelmista kärsivien puolestapuhuja. Huolimatta kaikista nuoruusiän ongelmistaan päihteiden ja bipolarismin varjossa Carrie Fisher onnistui nousemaan esille omana itsenään.

Kun luin uutisen Carrie Fisherin kuolemasta, yllätyin suruni voimakkuudesta. Kyseessä on kuitenkin julkisuuden henkilö, jota en tuntenut henkilökohtaisesti. Mutta toisaalta kuka tahansa, joka on vaikuttanut elämäämme niin voimakkaasti, ansaitsee tulla muistetuksi ja surruksi, kuten Fangirl Questin bloggaaja Tiia kommentoi. Minulle Carrie Fisherin Leia edusti niin paljon, että sitä on hankalaa pukea sanoiksi tämän enempää. Joten annan sille aikaa.

Fisherin kuolema on saanut valtavasti huomiota ja faktoja sisältäviä nekrologeja, esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Tähtien jatkosota -blogissa. Näihin minulla ei ole enää muuta lisättävää kuin Fisherin oma toive, kuinka hänen kuolemansa tulisi julkistaa:
“I drowned in moonlight, strangled by my own bra.”
 May the Force be with you, Carrie Fisher, you know we loved you.



 

27.11.2016

"This is your grand ball!"

Koska vietin syntymäpäiväni Nightwishin seurassa, piti nimipäivänä pistää vielä paremmaksi. Kaikkien aikojen lempibändini Turmion Kätilöt teki vuosittaisen vakiovierailunsa Lutakkoon eikä siinä auttanut muu kuin lähteä stressinpoistoon ja moshaamaan industrialin tahtiin. Intoa lisäsi ruotsalainen Pain, jota olen myös kuunnellut jo useamman vuoden - Kätilöitähän olen fanittanut siitä asti, kun kuulin ensimmäistä kertaa "Teurastajan" radiosta. Taisi olla jopa muinaisen Radio Mafian aikoihin.

Kätilöissä parasta on keikkojen hilpeät välispiikit, biisien rujot, mutta osin myös kantaaottavat lyriikat, itseironia ja tietenkin se raskas metallimusiikki, jonka tahtiin pystyy tanssimaan konebiittien takia.
 
Painin piti alun perin olla se pääesiintyjä, mutta niinhän se tuppaa menemään, että kun nämä kaksi esiintyjää isketään Lutakon lauteille, Kätilöt lipsahtavat lämppäristä pääesiintyjäksi. Ja Lutakko myydään loppuun. Näin kävi nytkin. Ja ensimmäistä kertaa jouduimme rehellisesti sanottuna jonottamaan. 

Koska ihmisiä ei saatu sisälle ajoissa, Painin keikan alku viivästyi miltei puoli tuntia. Mutta keikka itsessään oli pienoinen pettymys. Missään vaiheessa meno ei oikein alkanut. En tiedä, oliko Peter Tägtgrenillä flunssaa vai onnistuiko miksaaja jotenkin häivyttämään mikrofonin äänet efekteillään, mutta laulu tuntui tukkoiselta, eivätkä biisitkään oikein tärähtäneet sieluun hyvästä bassosta huolimatta. Sellaisetkin klassikot kuten "It's Only Them" ja "End of the Line" jäivät vajaiksi.

Ja oma angstibiisini, jota kuuntelin iskän kuoleman jälkeen jatkosyötöllä, "The Great Pretender" soitettiin aivan liian aikaisin, jotta siihen olisi saanut minkäänlaista ytyä. Toinen paikalla olleista kavereistani päätti siirtyä loppukeikan ajaksi baarin puolelle, kun mitään ihmeitä ei näyttänyt menossa tapahtuvan. Olin ehtinyt kuunnella uuden Coming Home -albumin Spotifysta pari kertaa, mutta se ei oikein vakuuttanut. Pain on mennyt vähän liian popiksi viime aikoina.

(Huom. Älkää ihmeessä klikatko kuvia isommaksi. Testasin puhelimen kameraa ja totesin, että pienenä kuvat näyttävät ihan mukiinmeneviltä. Iso koko paljastaa totuuden ja rakeisuuden.)

Alku vaikutti ihan lupaavalta, mutta ei se sitten lähtenytkään.
Peter Tägtgren oli pukeutunut pakkopaitaan.

Mutta Kätilöt. 

Kätilöt vakuuttaa joka kerta.

Olen koko syksyn ollut kamalan kiireinen ja stressaantunut, ja stressini on mennyt siihen pisteeseen, että leukaperäni jumittavat öisestä hampaiden narskuttelusta ja säädän asioita unissani. Tätä keikkaa olin odottanut koko syksyn, jotta pääsen tanssimaan ja purkamaan ne mieleen kasautuneet jumit ja solmut. Ja se purku alkoi jo stressibiisilläni "Pirun nyrkki", eteni ehkä tämänhetkisen lempibiisini "Grand Ballin" kautta "Teurastajaan", jossa olin jo aivan flowtilassa. Sijoitumme keikoilla aina suurin piirtein salin puoliväliin, mutta reunaan, missä ei ole vaaraa jäädä jumiin moshpitin tai ihmismassan keskelle. Tällä kertaa parkkeerasimme itsemme pöytien viereen ja löysin pöytien välistä loistavasti tilaa tanssia, hyppiä, pomppia ja moshata niin, että - Vesa-Matti Loirin Henkeä lainatakseni - "se tuntuu siis ehkä lievästi niskassa".

Tuli hiki, tuli väsy, mutta stressi katosi johonkin. Kiitos poijjat. Seuraavaan kertaan!
 
MC Raaka-Peen vakiokeikkalook.
Spekkeli oli lähtenyt foliohattulinjalle.
Yleisö otti Kuopion poijjat ilolla vastaan.

26.11.2016

Tutkijablogihaaste, osa 8: Samaan aikaan vaihtoehtoisessa universumissa...

... mitä tutkisin siellä?

Tämä on helppo. Ainakin siinä mielessä, jos pohditaan vaihtoehtoista universumia sellaisena todellisuutena, joka olisi toteutunut, jos olisin valinnut eri polun tai vaihtoehdon tässä todellisuudessa.

Tutkisin Tähtien sodan naisfaneja.

Erään naisfanin eli allekirjoittaneen kirjahyllystä löytyy kaanonia ja vanhaa kaanonia.

Olen itse fanittanut leffasarjaa teinistä asti, enkä silloin vielä oikeastaan ollut törmännyt muihin tyttöihin, jotka olisivat hurahtaneet Star Warsiin niin pahasti kuin minä. Osasyynä saattoi olla se, että asuin korvessa ja Internet ei ollut niin iso juttu vielä silloin. Kun pääsin yliopistoon, pohdin vakavissani, että tekisin graduni Tähtien sodasta ja nimenomaan fanitutkimuksen kannalta, eli tutkisin naispuolisten fanien käyttäytymistä ja fanitustapoja. (Näin hienosti en sitä tosin vielä silloin olisi osannut muotoilla.) Muistan löytäneeni jopa yhden artikkelin, joka käsitteli asiaa. En yhtään kriiseillyt siitä, ettei aihe olisi sopinut yleisen kirjallisuuden pääaineeseeni. Se olisi ollut sen myöhemmän ajan murhe.

Nämä fuksivuoden suunnitelmat sotki kuitenkin Petri Hiltunen, jonka luennon jälkeen osasin vain ajatella Don Rosan ankkoja. Sille tielle jäin. Mutta Tähtien sota on edelleen rakas ja olen ihan pikkaisen harmissani, etten ole tällä hetkellä Helsingissä Hothconissa muiden kaltaisteni fanien kanssa hakemassa nimmaria Boba Fettiltä. Niisk.

Mutta - kaikki on mahdollista. Mikäli hankkeemme saa rahoitusta, voin vielä päätyä tähän pieneen haaveeseeni fanitutkimuksesta. Siinä olisi tuulahdus nostalgiaa.

18.11.2016

Fiilistelyä ja visiointia Oulun sarjisfestareilla

Kiersin maisemareittiä asemalta kaupunginkirjastolle.

Olin käynyt aiemmin tasan kerran Oulussa reilu vuosi sitten. Päivän mittainen visiitti Oulun yliopistolla järjestetyille kulttuurintutkimuksen päiville ei antanut minkäänlaista kuvaa kaupungista. Mutta nyt minut oli kutsuttu Oulun sarjakuvafestivaalien akateemisen osion eli Arctic Comics -seminaarin keynoteksi, joten päätin ottaa kaiken ilon irti parin päivän visiitistäni.
Ainut harmi oli se, että sopivin bussi oli Oulussa vasta 10.50, mikä tarkoitti sitä, että missasin (jällkeen kerran) kollegoideni Aino-Kaisan ja Essin esitelmän Jessica Jonesista. (Edellisen kerran missasin sen Uses of Fantasy -konffassa.) Mutta ehdin kuitenkin kuuntelemaan festivaalin taiteellisen johtajan, Harri Filpan esitelmää ruutusiirtymistä. Luvassa oli myös norjalaisen sarjakuvan nykytilaa sekä Finfarista tutun kollegani, Tolkien-tutkija Jyrki Korpuan uusi aluevaltaus - esitelmä Sandmanin mytologioista.

Oma esitelmäni alkoi kahdelta ja tajusin heti, että minun olisi pitänyt löpistä esitelmäni ääneen vaikka bussissa. Silloin ajankäyttö olisi hahmottunut paljon selkeämmin. Vaikka minulla oli keynotena pitempi aikaslotti, olin survonut esitelmääni siitä huolimatta liikaa asiaa ja jouduin hieman juoksemaan lopun, jotta sain kaiken olennaisen sanottua, ja jotta kysymyksille jäi aikaa.

Esitelmöin siis aiheesta "How to Study Donald Duck? Fantasy and postmodernism in the Disney Comic" - otsikko, joka mukaili Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen englanninkielistä käännöstä. Viittasin kyseiseen teokseen ja aiempaan Disney-tutkimukseen ja esittelin sitten omaa tutkimustani ja sitä, miten Disney-sarjakuvia voi ja pitäisi tutkia - enemmän. Ajankäytöllisistä ongelmista huolimatta esitelmä meni ihan hyvin ja joitakin kommenttejakin tuli aiheeseen liittyen.

Katja luennoi antaumuksella. Kuva: Aino-Kaisa Koistinen
Oulun kirjaston vasta avattu sarjakuvaosasto oli muutenkin aika jees. Varsinkin taiteen osalta voisi olla jopa ihan kateellinen...
Sarjakuvakirjasto Sarjastoa vartioi Juggis Aallon Sandman (2001).
Akateemisen ohjelman päätyttyä teimme pienellä Finfar-porukalla ex tempore -visiitin Galleria 5:ssä olleeseen Vikasietotila-nimiseen näyttelyyn. Pekka ja Teija Isorättyän näyttelyssä oli kineettisiä veistoksia - rollaattoreilla kulkevia vanhusrobotteja, jotka aktivoituivat liikkeestä. Hämmentävän hieno ja hivenen ahdistava. Vilkuilimme vielä pitsallakin, josko mummot olisivat selvinneet rappusista perässämme.

Vikasietotilassa oleva robomummo.
Perjantai-iltana oli luvassa vielä kaikenlaista ohjelmaa Kulttuuritalo Valveella, jossa sijaitsee ihanan absurdisti myös Turun sarjakuvakauppa. Sarjakuvakauppa oli aina vaaran paikka ja päädyinkin ostamaan sitä, mitä olin tullut hakemaan (Milla Paloniemen 112 osumaa), mutta myös jotain aivan muuta...

Puoli kuudelta alkoi festivaaligaala, jossa julkistettiin Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun voittajat ja avattiin Ilpo Koskelan näyttely. Näyttelyn avajaisissa oli tarjolla pientä purtavaa ja juotavaa, mutta olimme vetäneet sen verran onnistuneet pitsaähkyt, etten kyennyt syömään mitään. Mutta ilmaissälä tarttuu aina mukaan - varsinkin, jos se ilmaissälä on sarjakuvia.

Festivaalin pääpaikkana toimi Kulttuuritalo Valve.
Ilpo Koskela: Fingerpori meets Alien.
Sarjakuvakilpailun voittajan julistus oli kuitenkin huikea hetki. Olin saanut palkituista töistä koostetun albumin kiitos-kassiini, mutten tietenkään ollut ehtinyt ja tajunnut sitä vilkaista. Siispä kilpailun voittaja tuli minulle aivan puskista: Avi Heikkinen sarjakuvallaan Syöksykierre, jonka olin itse vasta Avilta saanut ennakkovilkaistavaksi. (Olemme Avin kanssa tuttuja Keski-Suomen sarjakuvaseurasta ja kovia ankkafaneja molemmat.) Hyvä, etten päästänyt epämääräistä vingahdusta, kun kuulin tutun nimen mainittavan.

Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun voittaja Avi Heikkisen tyylinäytteitä.
Valveelta ilta jatkui Bingo-Galleriaan, jossa oli nimensä mukaisesti ihan oikeaa bingoa, Kuollut norsu -nimisen bändin pieni keikka (Täällä haisee paha jäi lahjakkaasti soimaan päähän) sekä burleski-esityksiä. Huomaa, että Katja kiinnittää burleskissa huomionsa olennaiseen, kun esityksen hienoin asia oli käsin tehty jättimäinen Aku Ankka -leimasin. En suostunut poistumaan bingosta ennen kuin olin saanut bingon ja tulihan se sieltä lopulta. (Palkinnon sai valita kahdesta sarjakuvasta - jee!)

Ote Jussi Hukkasen sarjasta "Maailman paskin nalle 2"
Lauantaina pyörähti itse festivaali kunnolla käyntiin. Tulin heti aamuyhdeltätoista kuuntelemaan Milla Paloniemen haastattelua uuden teoksen tiimoilta ja sain vielä omistuspiirroksenkin tuoreeseen 112 osumaa -albumiin. Luin sen kotimatkalla bussissa ja yllätyin sen tunnustuksellisuudesta, vaikka olinkin tiennyt sen varsin henkilökohtaiseksi. Parisuhdekriisien lisäksi Paloniemi kertoi avoimesti omasta syömishäiriöstään, mistä hän ei ole aiemmin kertonut sarjisblogissaankaan. Pisteet Millalle avoimuudesta ja rohkeudesta. Haastattelusta jäi parhaiten mieleen se, että Kiroilevan siilin luonut taiteilija nauttii erilaisista materiaaleista eikä pidä uusien, laadukkaiden kynien käytöstä. Paloniemi vitsaili, että tekee vielä joskus albumin vessapaperille. Se olisikin kiinnostava teos.

Petri Hiltunen vertaa tekstien ja kuvien suhdetta toisiinsa Mike Mignolan eduksi.
Petri Hiltusta on aina ilo käydä kuuntelemassa, oli hän missä conissa tahansa puhumassa. Tälläkin kertaa ohjelma oli sekä viihdyttävä että informatiivinen. En esimerkiksi tiennyt, että elokuvien sarjakuva-adaptaatiot auttoivat rikkomaan Yhdysvaltojen sarjakuvatuotantoa sensuroineen Comics Coden! CCA oli rajannut koodinsa koskemaan vain tiettyä sarjakuvamuotoa, mikä jätti ulkopuolelleen isokokoiset, mustavalkoiset sarjakuvat. Kauhuelokuvista adaptoidut sarjakuvat ottivat tämän formaatin haltuunsa ja "rikkoivat" sääntöjä kuitenkaan rikkomatta niitä virallisesti.

Vesa Kataisto ja taskareiden klassikoadaptaatiot
Eniten olin kuitenkin odottanut Vesa Kataiston esitelmää "Vapautettu Ankkalinna - Aku Ankan taskukirjasovituksia Dantesta Kaurismäkeen", minkä takia olin päättänyt lähteä kotiin myöhäisemmällä bussillakin. Kataisto kertoi, että Taskareita myydään noin 50 000 kappaletta kuussa, mikä on huomattavan paljon vähemmän kuin aiemmin, mutta määrä tuntui silti huikealta. Taskukirjojen materiaali tulee suurilta osin Italiasta, jossa Topolino-lehti sai virallisen sopimuksen Disneyn kanssa ensin Mikistä (1935) ja sitten muista hahmoista (1939). Adaptaatioiden teon aloitti Guido Martina (1906-1991) parodiallaan Danten Helvetistä. Ja tämä tapahtui jo vuonna 1949! Guido käytti metatason siirtymiä ja kuten Dantekin, kommentoi oman aikansa kulttuuria.

Kataisto kertoi, että italialaisilla oli suhteellisen suuri vapaus adaptaatioidensa suhteen ja välillä niiden ronskeja sisältöjä piti myöhemmin sensuroida muualla Euroopassa, kuten esimerkiksi Saksassa.

Rohkenin myös kysyä itseäni jo jonkin aikaa askarruttaneen kysymyksen. Mikä siinä on, että nimenomaan italialaiset rakastavat metatason kikkailua ja parodisia adaptaatioita. Kataisto sanoi, ettei ollut perehtynyt asiaan, mutta epäili syiden taustalla olevan italialaisen kulttuurin satiirin perinteen sekä commedia dell'arten vaikuttaneen myös sarjakuviin.

Jos Petri Hiltusen luento aiheutti lampun syttymisen fuksivuonnani, niin tämä vastaus teki sen post docini suhteen.

Olen jo pitkään pohtinut näkökulmaa italialaisten Disney-sarjakuvien tutkimukseen ja tajusin tällä hetkellä, että tutkiakseni niitä minun on perehdyttävä laajemmin italialaiseen kulttuuriin ja taiteeseen. Ei riitä, että opiskelisin vain pelkkää kieltä - minun on tunnettava myös kulttuuria. Ja nyt kun se on sanottu (tai kirjoitettu) ääneen, minulla on syy ja motivaatio toteuttaa tämä suunnitelma ja selvittää mahdollisuudet opiskella italian kieltä ja kulttuuria tutkimustarkoituksessa.

Kiitos, Vesa! Kiitos Oulun sarjisfestarit!

Ennen pitkää bussimatkaa kotiin seikkailimme vielä Avin kanssa Oulun keskustassa turistihengessä. Avi esitteli kotikaupunkinsa hienoimmat nähtävyydet, eli Toripolliisin, joka oli minulle tuttu lähinnä Kari Korhosen Ouluun sijoittuvasta ankkasarjasta, ja kuuluisan "Paska kaupunni" -tägin, joka valitettavasti oli (vaihteeksi) maalattu piiloon.

Festarisaldo - kun pitkästä aikaa raaski jotain ostaakin.
Vasemmalla ylhäällä ilmaissälä: Ilpo Koskelan näyttelyavajaisteos, bingovoitto, sarjiskaupan näyte "Infernosta" ja Spiral - Syöksykierre -albumi. Sitten ostin Helkavirsiä-kokoelman (sain siihen Petrin nimmarin ja menin lupaamaan, että lähetän hänelle opiskelija-analyysin "Tummasta", jos saan siihen luvan), Neil Gaimanin minulle tuntemattoman Miss Finchin sekä Saga ykkösen muuttomyynnistä. 112 osumaa, Mad Tea Party III, ja huikean JP Ahosen ihana Belzebubs (josta edelleen pitäisi tehdä cd-levy-versio) ja Ink Retrospect ovat Turun sarjakuvakaupasta. Kuten myös Tove Janssonin Taikatalvi -kortti ja Tom of Finlandin Kake paperinukke -kortti.

Keynoteni mahdollisti minulle ilmaiset matkat ja yhden yön majoituksen sekä pääsyn festarilehteen. Alla siitä skannaus. Siinä on vain yksi virhe - tämänhetkinen hanketyöni ei liity mitenkään Disney-tutkimukseeni. Muuten kaikki on niin kuin pitääkin.



13.11.2016

Kirjamessuja (ja -kauppoja) Rosan kanssa

Päivittelytahtini on jälleen viivästynyt viikonloppukiireiden takia. Yritän kuitenkin palata takaisin päivitys kerran viikkoon -rytmiin, jotta päivityksiä kertyisi se 4-5 per kuukausi. Oulun sarjisfestareilta tulee päivitys vielä jossain vaiheessa ja sitten kaivelen muutamia rästipäivityksiä teidän iloksenne.

Vietin jälleen lokakuun viimeisen viikonlopun Helsingin kirjamessuilla Don Rosan assistenttina. (Vitsailen aina välillä, että tällaisiin töihin sitä tohtorina päätyy, mutta en valita, sillä aina on suuri kunnia, että Rosa toivoo minua sinne seurakseen.)

Rosa saapui Suomeen koko messuviikonlopun ajaksi, eli oli läsnä jo torstaista 27.10. aina sunnuntaihin 30.10. saakka. Lisäksi tiistaina 25.10. järjestettiin pieni, noin kuudellekymmenelle hengelle suunnattu "yksityistilaisuus" baari Bäkkärissä, jossa 100 euron pääsymaksun hintaan sai Rosalta henkilökohtaisen piirroksen. Uutta oli myös se, että Rosalla oli ensimmäistä kertaa oma messuosasto Comics und Spielzeug saksalaisen Stefan Brennerin kanssa. Kyseessä ei siis ollut Sanoman messuosaston osio, kuten virheellisesti itse luulin, vaan täysi oma osastonsa - Sanoman pisteen vieressä tosin. 

Stefan myi muun muassa Suomessa harvoin nähtyjä printtejä (20 € / kpl), rahasäiliön piirustukset -julisteita (20 € / kpl, kaksiosainen numeroitu erikoissetti vajaa satasen), erilaisia keräilykuvasettejä, Rosan alkuperäistaidetta (hinnat satasesta ylöspäin) ja tarjolla oli jopa yksi setti keräilyharvinaisuutena tunnettuja Kultu- ja Roope-patsaita. 

Esimerkkejä myynnissä olleista printeistä. Roopen ikävuosiprintti
loppui ensimmäisten joukossa. 
Itse ehdin opetusten takia mukaan messuhulinaan vasta perjantaiaamuna ja sain kuulla, että torstai oli ollut todella hiljainen kävijöiden osalta. Rosa oli itse tästä harmissaan ja yritin kovasti muistuttaa, että torstai on aina messupäivistä hiljaisin, koska se on arkipäivä ja ihmiset ovat töissä (ja koulussa). Perjantaina neljän jälkeen alkoikin vasta kerääntyä enemmän porukkaa Rosan kojulle, vaikka perjantaina muuten liikkuikin ihmisiä varsin hyvin ja tasaisena virtana. Perjantaina ja sunnuntaiaamuna oli toisaalta sen verran rauhallisempaa, että Rosa ehti raapustella omistuskirjoituksia kirjoihin. Siinä nimiä tavatessa oli hyvä olla suomalainen assistentti läsnä. 

Kultu ja Roope, messutarjouksena yhteensä 400 €
Rosa nimmaroi molemmat patsaat ostajalle
Kalliita keräilykuvia, alkuperäistä taidetta ja jopa nuo upeat patsaat menivät yllättävän hyvin kaupaksi viikonlopun aikana. Myös useat printit löysivät uuden omistajan, joista tietyt harvinaisuudet, kuten Rosan tekemät parodiakuvat Doctor Whosta ja Sormusten herrasta loppuivat ensimmäisinä. Viereinen Sanoman piste veti kuitenkin myös porukkaa ja messukävijät kantoivat sieltä kirjoja Rosan signeerattavaksi. Lisäksi Rosa kävi perjantain aikana signeeraamassa teoksia myös Suomalaisen kirjakaupan messuosastolla.

Lauantain yleisöryntäys ja viereisen messuosaston harmistuneet pitäjät.
Lauantaina Rosa oli heti aamusta messujen Aleksis Kivi -lavalla Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyypän haastateltavana. Rosa kävi läpi faneille jo varsin tutuksi käyneen tarinansa siitä, miten hänestä tuli ankkataiteilija. Olennaisimpia seikkoja, joita Rosa kuitenkin totesi, että hän ei pidä itseään ammattilaisena. Hän on fanitaiteilija, joka teki sarjakuvansa fanina muille faneille. Lisäksi hän muisti jälleen korostaa, ettei ole koskaan ollut Disney-taiteilija, vaan Carl Barks -taiteilija. Puolen tunnin lyhyt haastattelu päättyi chilisateeseen, kun Rosa heitti yleisölle satonsa tuotoksia. Chilejä oli saatavana myös hänen osastollaan kaikille halukkaille. Lauantai oli ehdottomasti kiireisin messupäivä, kuten olin Rosalle muistuttanut. Fanien jono oli melkoinen, joten omistuksia ei ehditty jakamaan, kun iltapäivä oli vielä varattu kirjakauppavisiitille.

Rosa taiteili pienten taukojen aikana nopeita piirroksia myytäväksi.
Messujen lisäksi Rosa tosiaan pyörähti lauantaina Helsingin keskustan tutussa Suomalaisessa kirjakaupassa sekä sunnuntaina Akateemisessa kirjakaupassa signeeraamassa parin tunnin ajan. Nämä menivät pitkälti meille molemmille tutulla rutiinilla eikä omistuksia jaettu jonojen takia. Kuvaan Rosa kuitenkin aina ehti, jos sitä häneltä pyydettiin. Eikä kädenpuristusta parane unohtaa!

Rosa valmistautuu viimeiseen messupäivään.
Vaikka suomalaiset fanit ovat varsin hyvin perillä Rosasta, hänen piirrostyylistään ja tuotannostaan, tänäkin vuonna joukossa oli sekä lapsia että aikuisia, jotka yrittivät tarjotella niitä Taskareita Rosan nimmaroitavaksi. Lapset vielä ymmärtää, mutta että aikuiset yrittävät tyrkyttää pahimmassa tapauksessa sitä Kari Korhosen albumia Rosan eteen, eivätkä sitten käsitä, miksi Rosa ei signeeraa sitä. Ottaisitko itse kunnian toisen tekijän työstä?

Poikkeuksena on vuosi sitten julkaistu Aku Ankka #47/2015, jossa on Marco Rotan piirtämä sarjakuva "Poppakonsteja". Tässä sarjakuvassa Rosa esiintyy itse ja hän on myös lehden kansikuvassa, joten näitä sarjiksia hän nimmaroi ihan mielellään.

Oma osasto ja siihen liittyvät kustannukset vaikuttivat Rosaan stressaavasti. Vaikka Stefan tuntui olevan printti- ja taidemyyntiin tyytyväinen, Don oli jotenkin harmissaan ja ärtyisä koko messuviikonlopun ajan. Hän myös avautui tänäkin vuonna niille, jotka toivat alkuperäisen ruskeakantisen Roope Ankan elämät ja teot -albumin nimmaroitavaksi. Uudempi sinikantinen on kaikin puolin paranneltu versio ja Rosa yritti korostaa sitä, että se on väreiltään, äänitehosteiltaan ja taiteeltaan "oikeampi" eli sellainen kuin hän sen alun perin oli tarkoittanut. Vaikka kenenkään ei tulisi luopua alkuperäisestä ruskeakantisesta teoksesta, niin Rosa halusi muistuttaa faneja siitä, millainen teoksen taiteilijan mukaan kuuluisi olla.

Tulossa: valokuvakirja Rosasta. Lisätietoja täältä.
Uusimpia Rosaan liittyviä uutisia on tietenkin Facebookissakin mainostettu valokuvakirja I still get chills, jonka on käsikirjoittanut Alex Jakubowski ja kuvannut Lois Lammerhuber. Kirjan kustannuksiin voi osallistua tilaamalla sen nettisivuilta, jolloin oman nimensä saa mukaan teokseen. Itse en ole vielä kirjaa tilannut, mutta harkitsen asiaa, kunhan saan hieman enemmän ylimääräistä rahaa.

Ehdin lauantaiaamuna jopa pyörähtää messuilla.
Donin vanha ystävä Elli piipahti messuilla lauantaiaamuna auttelemassa nimmarijonon kanssa, joten ehdin itsekin pyörähtää messuilla ja katsastaa, mitä oli tarjolla. Onneksi rahaa ei ollut hirveästi, joten homma pysyi aisoissa. Pongasin kuitenkin tuttuja: opiskelijoitani, vanhoja kurssikavereitani Joutsenon opiston ajoilta ja kävipä minua moikkaamassa myös sukulainen, jota en muuten olisi edes tunnistanut.
Worldcon 75 is coming - are you ready?
Hengailin tietenkin hetken myös Worldconin pisteellä, kun olen mukana akateemisen osion järjestämisessä. Mutta ehdotettiin minulle myös esitelmää ihan conin populaarille puolelle. Worldconin organisointiporukan Kisu Leikomaa kertoi, että he olivat eräässä tapahtumassa kuunnelleet puhetta, jonka mukaan suuret kertomukset ovat muuttuneet ja esimerkiksi Amerikan myyteiksi ovat nousseet populaarikulttuurin tarinat, päällimmäisenä Star Wars: jokainen tuntuu tuntevan saagan ja osaa lainata siitä sopivia repliikkejä. Kun he olivat pohtineet suomalaisille ominaisia uusia myyttejä, he olivat Kisun mukaan päätyneet - mihinkäs muuhun kuin - Aku Ankkaan.
Ehkä olenkin sitten esittelemässä väitöskirjatutkimustani myös Worldconissa.

Katja löysi Sanoman messuosastolta uuden kaverin.
Jouduin lähtemään sunnuntaina suoraan kirjakaupasta kohti Jyväskylää, joten viimeiset messuhulinat jäivät osaltani näkemättä. Toivottavasti Don piristyi loppuiltaa kohti. Seuraavasta visiitistä oli jo puhetta, onhan ensi vuonna sentään Suomen satavuotisjuhlavuosi. Mutta kirjamessuilla ei Rosaa kuitenkaan nähdä. Silloin hän taitaa olla moikkaamassa uusia fanejaan Pekingissä.

Messulöytöjä. Taskarit tulevaan tutkimukseen, manga omiin kokoelmiin.